Putinin sodan synkät varjot

Kun maailmassa pitää käynnistää suuren luokan kehityshankkeita, hoitaa ongelmia, tai huolehtia humanitaarisestä hädästä, taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön OECD:n 37 jäsenvaltiota on perinteisesti noukkinut laskun itselleen. Globaalin vastuun kantaminen on ymmärrettävää - ja oikeastaan oikeinkin - kun huomioidaan, että joka viides rikkaissa OECD-maissa asuvista on joko maahanmuuttaja, siirtolainen, tai heidän lapsensa.
OECD:n resursseja on poikkeuksellisessa määrin tarvittu kahden viime vuoden aikana globaalin vastuunkannon sijaan maiden omiin tarpeisiin. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tammikuussa 2022 julkistaman arvion mukaan koronapandemia tulee vuoden 2024 loppuun mennessä maksamaan maailmantaloudelle 12,5 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria (21 500 000 000 000 dollaria).

Pandemiatarpeet eivät valitettavasti pääty akuuttien asioiden hoitamiseen. Selvitäkseen seuraavasta pandemiasta maailman tulee kyetä saavuttamaan globaali terveyskattavuus, tietty minimitaso terveyssektorilla kaikkialla maailmassa. Se on monimutkainen, pitkäkestoinen ja kallis operaatio.

Maailman voimavarat ovat lopulta rajallisia. Jos johonkin joudutaan panostamaan lujasti, se on suonenisku muille samanaikaisille tarpeille. Jokainen akuutin vaiheen pandemiabiljoonista olisi oikeastaan tarvittu ilmastonmuutoksen hillintään, sen väistämättömiin seurauksiin sopeutumiseen, ja suojausten läpi tulevien katastrofien hanskaamiseen.
Sitten Venäjä hyökkäsi.

Yle Mondon sodan alkamisaamuna välittämässä BBC:n radiolähetyksessä afrikkalainen kommentaattori totesi kylmän rauhallisesti, että Euroopan Unionin Afrikkaan suuntaamiksi aikomat kehitysresurssit menevätkin sitten tulevina vuosina Ukrainan jälleenrakentamiseen. Toteamus laittaa mutkat suoriksi, mutta on häiritsevässä määrin oikeilla jäljillä.
Ukrainan sodan välittömät ja epäsuorat kustannukset maailmantaloudelle ovat lyhyelläkin tähtäimellä tähtitieteelliset, mutta sodalla on pitkät varjot. Koska tilanne on parhaillaan niin kutsutusti päällä, kauaskantoisimpia varjoja ei ole vielä välttämättä edes tunnistettu. 
Sovitaanko, että globaaliin ydintuhoon asti Venäjä ei maailmaa vie? Jos tämä oletus toteutuu, biodiversiteettikadon maustama ilmastonmuutos on koko ihmiskunnan mittakaavassa suurin eksistentiaalinen uhkamme. Ilmastonmuutos kaikkine elementteineen on niin monipolvinen ja kattava ongelmavyyhti, ettei meillä ole varaa ottaa sen seurauksia valmistautumattomina vastaan joskus vuosisadan keskivaiheilla ja sen jälkeen. Massiivinen varautuminen ja sopeutuminen pitäisi aloittaa nyt, tänään.

On siis syytä tutkia miten Venäjän päätös sotia Euroopan sydämessä seurauksineen vaikuttaa kykyymme selviytyä ilmastonmuutoksesta.

Varautuminen, valmistautuminen ja sopeutuminen ovat sinänsä loistavia sijoituksia. Ne säästävät jopa kymmenkertaisesti sijoituksen arvon verrattuna tilanteeseen, jossa jokin todennäköinen riski iskee pilvettömältä taivaalta.

Tietyissä skenaarioissa meillä ei ole edes varaa muuhun kuin aloittaa varautuminen ja sopeutuminen nyt, tänään. Vaihtoehtona on tulevaisuuden hallitsematon hätä.
Kenian Nairobissa päämajaansa pitävä Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöjärjestö UNEP on laskenut, että ilmastosopeutumisen edellyttämät globaalit investoinnit olisivat vuositasolla haarukassa 140–300 miljardia Yhdysvaltain dollaria. YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) mukaan ilmastonmuutoksen hillintään arvioidaan tarvittavan noin 200 miljardin vuotuinen panos. Vuoteen 2050 mennessä ilmastoinvestointien tarve olisi siis enimmillään 14,5 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria.

Luvut tuntuvat musertavan suurilta, mutta eivät välttämättä ole sitä. Suhteuttamisen mittatikkuna voi käyttää maailman sotilasmenoja. Vuonna 2021 sotilaalliseen varustautumiseen käytettiin Tukholman rauhantutkimusinstituutin SIPRI:n mukaan noin 2,1 biljoonaa dollaria (kaksituhattasata miljardia).

Sotilasmenot on syytä mainita erikseen, koska eräs Venäjän hyökkäyksen seurauksista on huima lisäys varustautumisen kustannuksiin. Globaalista kokonaispotista tullaan Venäjän järjettömän hyökkäyksen seurauksena sodan välittömien kustannusten kattamisen lisäksi kovertamaan miljardeja sotilaallisen suorituskyvyn eksponentiaalisen kohentamisen kuluihin, Ukrainan jälleenrakennukseen, ja maailmantaloudelle sodan seurauksena aiheutuvien pitkäaikaisten ongelmien hoitamiseen. Venäjän toimittaman hiilienergian ripeän korvaamisen hinta tähän ryhtyvissä OECD-maissa tulee sekin olemaan hurja.

Maat, jotka saavat osan energiastaan venäläisenä öljynä tai maakaasuna tulevat sodan suorana seurauksena tekemään kaikkensa päästäkseen riippuvuudestaan ensi tilassa irti. Se tarkoittaa jättimäisiä energiainvestointeja nopealla aikataululla, erityisesti Euroopassa. Nämä investoinnit tehdään suurelta osin hiilineutraaliin energiaan. Se on ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta erittäin hyvä asia, mutta kouraisee juuri tänään ison tukun rahaa ihmiskunnan kukkarosta. Osa energiainvestoinneista tehdään nesteytetyn maakaasun infraan, joka ei ole vihreää.

Ennen investointien kiihdytystä YK:n hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC) laski, että ilmastotavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi 2,4 biljoonan Yhdysvaltain dollarin globaaleja vuotuisia investointeja energiajärjestelmiin aina vuoteen 2035 asti. Nyt tahti kaikesta päätellen kiihtyy.

Ukrainan sodan seurauksena energian hinta tulee lyhyellä tähtäimellä nousemaan. Se puolestaan kasvattaa inflaatiota, nostaa korkoja, hidastaa taloutta, ja heijastuu kykyymme tehdä tarvittavia asioita juuri silloin kun kaikki kriisimme ovat päällekkäin vaatimassa yhtäaikaisesti maailmanluokan rahoitusta.

Ihmiskunnalla ei ole ilmastonmuutoksen osalta aikaa odottaa. Toimenpiteisiin on ryhdyttävä heti, ja niiden tulee kattaa koko spektri: hillintä, varautuminen, sopeutuminen, ja toteutuviin riskeihin vastaaminen.

Kun maailmankartalla kuvataan hiilidioksidia ilmakehään eniten tuottavat maat, maapallon pohjoinen puolisko hehkuu Kiinalla lisättynä punaisena. Kun kartalla esitetään vakavimmin ilmastonmuutoksesta kärsimään joutuvat, punainen loistaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Maapallo on tässä suhteessa jakautunut kahtia.

Ilmastonmuutoksen hillintään käytettävää rahaa tarvitaan erityisesti pohjoisella pallonpuoliskolla. Varautumiseen ja sopeutumiseen käytetyn rahan painopisteen tulisi olla etelässä.

Tammikuussa julkaistun selvityksen mukaan ilmastonmuutokselle eniten alttiista maista puolet ei saanut YK:n vihreän ilmastorahaston rahoitusta lainkaan vuosina 2015-2019. Afrikan mantereen 30:stä vähiten kehittyneestä maasta (LDC) 13 ei saanut tältä maailman suurimmalta ilmastorahoittajalta penninjeniä ilmastosopeutumiseen. Lisäksi vain murto-osa rahoituksesta tavoittaa paikallistason, jolla tasolla strategiat ja suunnitelmat lopulta siirtyvät paperilta käytäntöön.

Vladimir Putinin järjenvastainen sota on tarpeettomuudessaan raivostuttava, koska se vaarantaa ihmiskunnan kyvyn huolehtia oikeasti tärkeistä ongelmista.
Ilmastonmuutos tulee ennen pitkää iskemään meitä lujaa. Pohjoisella pallonpuoliskolla se kyntää kallista infrastruktuuria, ja sitoo voimavaroja kotimaisiin tarpeisiin. Etelään se iske rajusti. Päiväntasaajalla ja sen molemmin puolin jotkin osat tulevat muuttumaan elinkelvottomiksi, osa pysyvästi, osa osaksi vuodenkiertoa.
Tässä tulevassa maailmassa sopeutumisen ja varautumisen tasot saattavat olla alhaiset, osin kiitos Vladimir Putinin. Raamatullisia mittakaavoja tavoittava humanitäärinen hätä kohtaa vähentyneet resurssit. Ilmastopakolaisten määrä uhkaa räjähtää käsiin.

Pakolaisen polun mekaniikka muuttuu. Eilisen menneessä maailmassa pakolaiset pakenivat niin lähelle kotiaan kuin suinkin turvallista, koska tarkoituksena oli palata ensi tilassa takaisin. Ylivoimainen osa maailman pakolaisista oli maiden sisäisiä. Putinin kosketuksesta kärsivässä tulevaisuuden maailmassa etelän ilmastopakolaiset eivät pakene lähelle lähtöpistettään, koska paluuta kotiin ei enää ole.

Elämisen edellytyksiä yhä tarjoava pohjoinen pallonpuolisko tulee näissä skenaarioissa vastaanottamaan maailmanhistorian mittapuussa lyhyen aikajakson kuluessa erään historian suurimmista kansainvaelluksista. Tänään tehtävillä kauaskantoisilla päätöksillä määritellään, onko meillä vuosisadan loppua kohti käsissämme satoja miljoonia ilmastosiirtolaisia, vai ovatko he ilmastopakolaisia. Siirtolaisuuden käsitteeseen liittyy tilanteen jonkinasteinen hallinta, pakolaisuuteen hallinnan menetys.
​
Meillä on edessä kipeitä valintoja.
​

Kuuluuko kansalaisten ääni Suomen NATO-päätöksessä?
 
Kuluneen kevään aikana on pohdittu, tulisiko NATO-päätöksenteon tueksi selvittää kansalaisten mielipidettä laajalla kyselyllä tai peräti kansanäänestyksellä. NATO edellyttää, että jäseneksi pyrkivässä maassa on kansalaisten riittävä tuki ehdokkuudelle. Ehdokkaan itse määritettäväksi kuitenkin jää, miten kannatus osoitetaan.
 
Suomessa on toimiva demokraattinen päätöksentekojärjestelmä, joten eduskunnan laajan enemmistön kanta voi hyvin toimia riittävänä osoituksena NATO-jäsenyyden tuesta. Julkisessa keskustelussa onkin korostettu eduskunnan ja puolueiden roolia. Kansalaisten kasvaneesta NATO-kannatuksesta puhuttaessa on puolestaan viitattu Ylen ja Helsingin Sanomien toteuttamiin kyselyihin. Tavallisten mielipidemittausten ongelma on, että ne voivat kertoa pikemmin vastaajien sen hetken mielialasta kuin harkitusta mielipiteestä. Saatuihin vastauksiin vaikuttaa myös paljon se, miten asiaa kysytään.
 
Olisi silti demokratian hengen vastaista jättää kansalaiset sivuun keskustelusta. Päätös NATO-jäsenyydestä on moniulotteinen, yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä ja kauaskantoinen turvallisuuspoliittinen valinta. Sitä voidaan verrata päätökseen EU-jäsenyydestä vuonna 1994, jolloin Suomessa järjestettiin kansanäänestys liittymisestä. NATO-jäsenyyden kohdalla ajatus kansanäänestyksestä on kuitenkin pitkälti hylätty.
 
Jäsenyydestä käytävässä julkisessa keskustelussa on nähtävissä, että kysymys kuumentaa tunteita. Riskinä on, että osa kansalaisista kokee omat näkemyksensä sivuutetuiksi keskustelussa ja päätöksenteossa. NATO-päätöksen legitimiteetin kannalta on tärkeää, että niin kansalaisten kuin päättäjien kannanmuodostus perustuu tietopohjaiseen harkintaan ja eri näkökulmien huolelliseen puntarointiin. Tämän edistämiseksi ennen lopullista päätöstä Suomessa tulisikin järjestää laaja puntaroiva kansalaiskeskustelu arvioimaan turvallisuuspolitiikan vaihtoehtoja.
 
Puntaroiva kansalaiskeskustelu tarkoittaisi tässä yhteydessä tapahtumaa, jossa satunnaisesti valittu joukko kansalaisia kuulee asiantuntijoita ja päättäjiä sekä arvioi jäsenyyspäätöksen kannalta relevanttia tietoa ja argumentteja. Huolellisen puntaroinnin pohjalta kansalaiskeskustelu kokoaa yhteen turvallisuuspolitiikkaan liittyvät keskeiset faktat ja perustelut jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Satunnaisotannalla koolle kutsutussa kansalaiskeskustelussa myös muiden kuin NATO-kysymykseen voimakkaasti suhtautuvien näkökulmat saadaan osaksi aiheesta käytävää julkista keskustelua.
 
Puntaroivan kansalaiskeskustelun muodostama julkilausuma edesauttaisi kansalaisten kannanmuodostusta tarjoamalla tietoa ja huolella punnittuja näkökulmia. Se voisi myös auttaa päättäjiä harkitsemaan jäsenyyttä monipuolisesti eri näkökulmista ja parantaa jäsenyyttä koskevan julkisen keskustelun laatua.
 
Viime kädessä kysymyksen NATO-jäsenyyden hakemisesta ratkaisee valtiojohdon kanta, jota muodostetaan kevään ja kesän aikana ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon ja valiokuntakuulemisten pohjalta. Oli lopputulos mikä tahansa, on tärkeää, että päätökselle ja sen perusteille löytyy kansalaisten laaja tuki. Puntaroiva kansalaiskeskustelu muodostaisi osan laajempaa julkista keskustelua ja tukisi osaltaan aiheen eduskuntakäsittelyä. Mikäli NATO-jäsenyyttä päädytään hakemaan pikavauhtia, voisi kansalaiskeskustelu tuoda evästystä Suomen liittymissopimusta koskeviin neuvotteluihin. Näin varmistettaisiin, ettei erilaisia näkemyksiä sivuuteta NATO-prosessissa.
 
Katariina Kulha, projektitutkija, Turun yliopisto
Johanna Ketola, tutkija, Ulkopoliittinen instituutti
Kimmo Grönlund, professori, Åbo Akademi
Kaisa Herne, professori, Tampereen yliopisto
Maija Setälä, professori, Turun yliopisto
 
Lisää tietoa puntaroivista kansalaiskeskusteluista: https://sites.utu.fi/kansalaiskeskusteluopas/

Emmi Pakkala toimii kansainvälisen työn erityisasiantuntijana Pelastakaa Lapset -järjestössä.

YHÄ USEAMMAT LAPSET KÄRSIVÄT KONFLIKTEISTA

Pelastakaa Lapset -järjestö on alun perin perustettu auttamaan sodassa kärsineitä lapsia. Lasten suojeleminen onkin säilynyt yhtenä järjestön perustehtävistä jo yli sadan vuoden ajan. Koska yhä kasvava joukko lapsia jää konflikteissa vaille suojelua, vuodesta 2019 "Loppu sodalle lapsia vastaan" -kampanja on globaalisti vaatinut lapsille suojelua, oikeutta ja apua. Pelastakaa Lasten keskeinen tavoite on, että vuoteen 2030 mennessä väkivaltaa lapsia kohtaan ei enää kerta kaikkiaan siedetä.

Osana työtä julkaisemme vuosittain "Loppu sodalle lapsia vastaan" -raportin, jossa käsitellään kuutta vakavaa lapsiin kohdistuvaa rikkomusta aseellisissa konflikteissa ja nostetaan esiin jonkin keskeinen teema. Vuoden 2021 raportti keskittyy lasten rekrytointiin aseellisiin ryhmiin.
     
Yhä useammat lapset kärsivät konflikteista 

Konfliktin keskellä elävien lasten määrä on dramaattisesti noussut 1990-luvun alkupuolelta noin 200 miljoonasta ennätysmäiseen yli 450 miljoonaan lapseen. Tällä hetkellä joka kuudes lapsi maailmassa elää konfliktialueella. Näistä lapsista lähes 200 miljoonaa elää alueella, jossa on käynnissä korkean intensiteetin konflikti. Luku kasvoi edellisvuodesta lähes 20 prosenttia, ja on ollut korkeampi vain vuonna 2008. Tämä osoittaa, että koronapandemia sekä YK:n kehotukset maailmanlaajuiseen tulitaukoon eivät ole riittäneet lopettamaan näitä sotia ja konflikteja.

Jyrkkä kasvu konfliktien keskellä elävien lukumäärässä johtuu osittain väkivallan eskaloitumisesta Mosambikissa sekä konflikteista Afganistanissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Nigeriassa ja Jemenissä. Nämä ovat maita, jotka myös kärsivät ilmastonmuutoksen kielteisistä seurauksista sekä hyvin heikosta ruokaturvasta. Konfliktien keskellä elävien lasten määrään vaikuttaa 1990-lukuun verrattuna myös se, että aseellisia toimijoita on enemmän – monet konflikteista ovat valtion sisäisiä konflikteja ja niihin liittyy runsaasti aseellisia ryhmittymiä; konfliktit ovat pitkittyneet – esimerkiksi Syyrian sota kestänyt jo lähes kymmenen vuotta ja se, että konfliktien luonne on muuttunut – niitä käydään paljon kaupunkiympäristössä ja siviilejä ja siviilikohteita vastaan hyökätään mielivaltaisesti.

Riski tulla rekrytoiduksi

Sen lisäksi, että lapsia kuolee tai vammautuu suoraan ja epäsuoraan konflikteista johtuvista syistä, lapsia myös kaapataan, he joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja heitä rekrytoidaan sotilaiksi. Raporttimme “Stop the War on Children: A Crisis of Recruitment” mukaan 337 miljoonaa lasta asuu lähellä aseellisia ryhmittymiä tai asevoimia, jotka värväävät tai käyttävät lapsia. Värvätyksi joutumisen uhan alla elävien määrä on kolminkertaistunut kolmessa vuosikymmenessä ja lapsia värvätään peräti 39:ssä maassa 110 aseellisen ryhmittymän toimesta.

YK:n varmentamien tapausten määrä, joissa lapsia on värvätty tai käytetty aseellisten ryhmittymien ja asevoimien toimesta, oli 8.600 vuonna 2020, mikä tarkoittaa 25 päivässä. Määrä kasvoi koronapandemiasta huolimatta – tai ehkä juuri siksi, 10 prosenttia edellisvuodesta, todellisen määrän ollessa luultavasti huomattavasti suurempi. Vaikka YK:n raportoimista värväystapauksista vain 15 prosenttia koski tyttöjä, ovat tytöt yleisesti erityisen alttiita laajalle hyväksikäytölle sukupuolensa, haavoittuvuutensa sekä heikon asemansa vuoksi. Tytöt joutuvat usein toimimaan vakoojina tai itsemurhapommittajina sekä asettamaan miinoja ja kotitekoisia räjähteitä, sillä he kiinnittävät itseensä vähän huomiota.

Koronapandemia on entisestään lisännyt niitä riskejä, jotka altistavat lapset rekrytoinnille. Muun muassa köyhyys on ja koulunkäynnin keskeyttäneiden määrä ovat kasvaneet. Useat lapset ovat ajautuneet aseellisiin ryhmittymiin tai asevoimiin myös hakiessaan yhteenkuuluvuuden tunnetta se sekä turvaa tai suojaa kostolta ja hyväksikäytöltä.

Konfliktien vaikutukset lapsiin

Aseellisten ryhmittymien ja asevoimien hyväksikäyttämät lapset ovat suuressa vaarassa loukkaantua, vammautua, kärsiä kroonisesta, henkisestä tai fyysisestä sairaudesta, traumaperäisestä stressihäiriöstä sekä seksuaalisesta väkivallasta. Menehtymisen riski on myös merkittävä.

Konflikteissa lapsia saatetaan valikoida hyökkäysten tai muun käkivallan kohteiksi tarkoituksella terrorisoida väestöä-. Lapsia on helppoa manipuloida ja käyttää hyväkseen. Lisäksi kouluja käytetään taktisista syistä kohteena ja kouluista värvätään lapsisotilaita.
Lapset kärsivät myös suhteettomista sotatoimista - maamiinat ja muut räjähteet tappavat paljon siviilejä, heidän joukossaan lapsia. Pelko, jonka aiheuttaa joko väkivallan näkeminen tai uhka sekä huoltajasta eroon joutuminen vaikuttaa lapsiin. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai tiedä mitä tapahtuu, ja tämä aiheuttaa ahdistusta. Lapset on myös helppoa jättää huomaamatta, sillä lapset eivät pidä itsestään ääntä.

Konfliktialueella asuminen voi johtaa myös traumaperäiseen stressiin, joka erityisen haitallista lapsille. Aiemmissa Loppu sodalle lapsia vastaan -raporteissa on arvoitu, että ainakin 24 miljoonaa konfliktialueilla elävää lasta kärsii mielenterveysongelmista. Se tarkoittaa, että yli 5 prosenttia konfliktien keskellä elävistä lapsista kärsii mielenterveyden ongelmista.
Konfliktit vaikuttavat lapsiin myös peruspalveluiden romahduksen kautta (koulutus, terveydenhoito, vesihuolto, elintarvikejärjestelmä). Erityisesti pienille lapsille ruoka- tai vesihuollon puute on nopeasti kohtalokasta. Yli 27 miljoona lasta ei käy koulua aseellisen konfliktin vuoksi - lapset ovat joko lähteneet pakolaisiksi tai koulut on tuhottu, opettajat on tapettu, vanhemmat eivät uskalla laittaa lapsia kouluun iskujen pelossa. Konfliktien ja koronan yhteisvaikutusta koulutukseen voi vain arvioida.

Kansainvälisistä sopimuksista, julistuksista ja sitoumuksista ei ole pulaa

Vaatimus sodan lapsia vastaan lopettamisesta perustuu maailman laajimmin ratifioituun ihmisoikeussopimukseen, YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (1989) ja sen 6. artiklaan. Sen mukaan lapsella on oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen. Sen lisäksi YK:n turvallisuusneuvosto määritteli päätöslauselmassaan 1261 vuonna 1999 kuusi vakavaa rikosta lapsia kohtaan:

• Lapsen tappaminen tai vammauttaminen
• Lapsisotilaiden rekrytointi tai muu käyttäminen asevoimissa tai aseistetuissa ryhmittymissä
• Hyökkäykset kouluihin tai sairaaloihin
• Lapsen raiskaaminen tai lapseen kohdistuva seksuaalinen väkivalta
• Lapsen kaappaaminen
• Humanitaarisen avun epääminen

 
Vuonna 2005 YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1612 vakiinnutti lasten suojelun mandaatin ja työn osaksi YK:n järjestelmää. Lapsiin kohdistuva väkivalta on huomioitu myös kestävän kehityksen tavoitteissa. Tavoite 16.2: Lopettaa kaikki lapsiin kohdistuva pahoinpitely, hyväksikäyttö, ihmiskauppa ja kaikki väkivallan muodot sekä lasten kiduttaminen vuoteen 2030 mennessä. Kaikista näistä sitoumuksista huolimatta yhä kasvava määrä lapsia kärsii vuosittain aseellisista konflikteista ja niiden seurauksista.

Mitä meidän tuli tehdä lasten puolustamiseksi?

Raportissa on annettu yksityiskohtaisia suosituksia siitä, mitä hallitusten ja kaikkien lasten oikeuksien puolustajien tulisi tehdä.

​Yksinkertaistetusti voi kuitenkin sanoa, että lapset konflikteissa tarvitsevat:

Suojelua:  Hallitusten kuin muiden aseellisten ryhmien on noudatettava kansainvälistä oikeutta ja suojeltava lapsia konfliktitilanteissa. Tätä on järjestelmällisesti vaadittava, vaikka se on välillä turhauttavaa.

Kansainvälinen Safe Schools -julistus tarjoaa valtioille mahdollisuuden ilmaista poliittinen tukensa koulujen suojelemiselle hyökkäyksiltä ja sitoutua toimeenpanemaan julistuksen periaatteet koulujen suojelemisesta mahdollisessa konfliktitilanteessa. Suomelle koulutuksen suurvaltana olisi luontevaa toimia myös vahvasti ulkopolitiikassa koulutuksen suojelijana.

Oikeutta: Heidät, jotka konflikteissa syyllistyvät lapsen oikeuksien loukkauksiin, on systemaattisesti saatettava vastuuseen  ja tuotava oikeuden eteen. Suomen on oltava tukemassa syyllisten tuomista oikeuden eteen.

Apua:
Humanitaarisen avun rahoitus lastensuojeluun, koulutukseen ja mielenterveyspalveluihin on jatkuvasti ollut riittämätön. Jälleenrakentamisessa pitää infrastruktuurin ohella kiinnittää huomiota ihmisten psykososiaaliseen “jälleenrakentamiseen”. Humanitaarisen avun tarve on suurempi kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen.

Pelastakaa Lapset toivoo erityisesti, että Suomi nostaisi lasten suojelun konflikteissa keskeiseksi prioriteetiksi toimiessaan YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenenä kaudella 2022–2024. 
 
***

Raportti on saatavissa osoitteesta: https://resourcecentre.savethechildren.net/document/stop-the-war-on-children-a-crisis-of-recruitment/. Samasta materiaalipankista löytyvät myös kaikki muut "Loppu sodalle lapsia vastaan" -raportit. 


​

Allaoleva artikkeli on julkaistu Rauhanturvaaja-lehdessä 2/2021, jonka erikoisteemana oli rauhantyö.

Anne Palm:
Rauhaa rakennettava joka päivä yhdessä
 
Rauha määritellään usein väkivallan puuttumiseksi, jossa huomio kiinnittyy ihmisten henkien säästämiseen ja suojaamiseen. Kestävän ja pysyvän rauhan aikaansaamiseksi tämä ei kuitenkaan vielä riitä. On pyrittävä luomaan tila, jossa kaikki ihmiset voivat elää tasavertaisina ja toisiaan arvostaen ja toisiinsa luottaen ilman yhteiskunnallisia tai sosiaalisia rakenteita, jotka selkeästi sortavat joitain ihmisryhmiä. Vain keskinäiseen arvostukseen, luottamukseen ja tasavertaisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa voidaan päästä kestävään rauhantilaan.

Kestävän rauhan eteen on tehtävä töitä joka päivä. Rauha ei ole pysyvä olotila, vaan sitä pitää rakentaa ja lujittaa koko ajan. Vuoropuhelun käyminen ja toisten kuunteleminen ovat taitoja, joiden avulla yksilöt oppivat rauhanrakentamista. Ristiriitojen ja konfliktien rauhanomainen ratkaisu yksilötasolta aina kansainväliselle tasolle on oleellinen osa rauhanrakentamista. Konfliktien ehkäisyssä ja rauhanrakentamisessa on erityisen tärkeää luoda yhteiskuntiin oikeudenmukaiset sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet.

Rauhanrakentamisessa on kansalaisjärjestöillä oma merkittävä roolinsa erityisesti konfliktien ehkäisemisessä ja riitojen sovittelussa. Monet järjestöt toimivat ruohonjuuritasolla paikallisten ihmisten keskuudessa. Ristiriitojen ilmetessä pystyvät järjestöt raportoimaan niistä eteenpäin ja kehittämään keinoja jännityksen lieventämiseksi. Järjestöt pystyvät myös sovittelemaan konfliktin osapuolten välillä, luomaan rauhanomaista vuoropuhelua, tuomaan esiin niiden ihmisten ääntä, joita ei yleensä kuulla ja edistämään osapuolten välisiä ruohojuuritason kontakteja. Kansalaisjärjestöt nähdään useammin puolueettomina verrattuina esimerkiksi valtioihin, joilla on usein omia ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä turvattavanaan konfliktialueilla. Järjestöjen edustajat pääsevät helpommin alueille, joille viralliset toimijat eivät pääse ja ne voivat myös puhua eri osapuolten kanssa menettämättä uskottavuuttaan.

WISEn jäsenjärjestöt rauhantyössä

Laajan turvallisuuden verkoston WISEn muodostavat kaikki eduskuntapuolueet ja joukko kansalaisjärjestöjä (mukaan lukien Suomen Rauhanturvaajaliitto). WISEn jäsenjärjestöistä monet tekevät konkreettista rauhantyötä niin kriisialueilla kuin kotimaassakin. Nostan tässä esiin jäsenjärjestöistämme kolme esimerkkiä.

Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee rauhanprosesseja, dialogeja ja poliittisia prosesseja niin paikallisella, kansallisella kuin globaalilla tasolla. KUA:n rauhantyön keskiöissä ovat naiset, nuoret ja pakolaiset sekä uskonnolliset ja perinteiset toimijat. Usein nämä ryhmät jätetään päätöksenteon ja rauhanprosessien ulkopuolelle, vaikka heillä on keskeinen rooli konfliktien ratkaisuissa ja kestävän rauhan aikaansaamisessa. Tätä työtä KUA tekee mm. Keski-Afrikan tasavallassa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Myanmarissa, Liberiassa sekä Israelissa ja palestiinalaisalueilla. Sovittelu- ja rauhanprosesseissa käsitellään muun muassa maa- ja omaisuuskiistoja, perheoikeuksia ja ihmisoikeusrikkomuksia. Kotimaassa Kirkon Ulkomaanavun rauhanverkosto on tukenut suomalaisten viranomaisten, uskonnollisten yhteisöjen, järjestöjen ja perheiden välistä yhteistyötä väkivaltaisen radikalisaation ja ekstremismin ehkäisemiseksi.

Rauhanjärjestö Sadankomitea tekee työtä rauhan edistämiseksi, koska katsoo, että rauha on edellytys ihmisten hyvinvoinnille. Sadankomitealla on ollut jo usean vuoden ajan käynnissä rauhanlähettiläskoulutus, jossa nuoria ihmisiä koulutetaan rauhanlähettiläiksi lisäämällä heidän tietoaan konlfikteista, turvallisuudesta ja rauhasta. Sadankomitea edistää myös muiden keinojen avulla nuorten roolin kasvattamista rauhan ja turvallisuuden kysymyksissä, muun muassa toimimalla aktiivisesti YK:n päätöslauselman 2250, Nuoret, rauha ja turvallisuus, toimeenpanemiseksi.

Suomen Lähetysseura tekee rauhantyötä paikallisten kumppaneiden kanssa ja kautta muun muassa tukemalla paikallisia toimijoita, jotta he voivat ehkäistä konflikteja sekä edistää rauhaa ja sovintoa omissa yhteisöissään. Suomen Lähetysseuran rauhantyön ohjelman painopistealueita ovat dialogiprosessien tuki, psykososiaalinen tuki sekä median rooli konflikteissa. Syyrian rauhanrakennushanke Syria Initiative tukee paikallistason rauhantoimijoita, syyrialaisten dialogiprosesseja ja tekee kansainvälistä vaikuttamistyötä rauharakennuksen tueksi. Myanmarin rauhanprosessin tukihankkeessa edistetään ja tuetaan rauhanprosessia sekä erityisesti etnisten ryhmien osallistumista siihen.

Naiset ja nuoret saatava mukaan rauhanprosesseihin

Rauhanprosesseista ja –neuvotteluista vastaavat yleensä miehet eikä naisilla tai nuorilla ole sanan sijaa. Tehtyjen selvitysten mukaan vuosien 1992 ja 2018 välisenä aikana naisten osallistuminen virallisiin rauhanprosesseihin on ollut häveksyttävän minimaalista: neuvottelijoista naisia oli 13 %, sovittelijoista 3 % ja rauhansopimusten allekirjoittajista 4 %.
Rauhanprosessit eivät voi olla miesten valtakuntaa. Kestävän rauhan aikaansaamiseen ja sen lujittamiseen koko yhteiskuntaan tarvitaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä, myös naisia ja nuoria. Lukuisat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että naisten tasavertainen osallistuminen rauhanprosesseihin ja jälleenrakennukseen lujittaa rauhantilaa.

YK:n päätöslauselmassa 2250 valtiot totesivat ensimmäistä kertaa, ettei pysyvää rauhaa voida saavuttaa ilman nuorten osallisuutta ja tukea. Rauha edellyttää tulevaisuuden mahdollisuuksia, kuten töitä, koulutusta ja osallisuutta yhteisöön.

WISEn mentorointiohjelma tukee nuoria mukaan rauhan uralle

WISEllä on käynnissä jo neljättä vuotta Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan mentorointiohjema, jossa tavoitteena on syventää nuorten asiantuntijoiden osaamista
kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan eri osa-alueista; siviilikriisinhallinnasta, sotilaallisesta kriisinhallinnasta, rauhanrakentamisesta, humanitaarisesta toiminnasta ja kehitysyhteistyöstä sekä lisätä dialogia asiantuntijoiden ja aktorien välillä, jakaa ainutlaatuista kokemustietoa eteenpäin ja kehittää alaa.

Opintojensa päätösvaiheessa olevat tai vastavalmistuneet nuoret perehtyvät ohjelmassa konflikteihin ja kriiseihin sekä niiden ratkaisukeinoihin ja rauhanrakentamiseen. Ohjelman avulla laajennetaan asiantuntemusta Suomessa ja saadaan lisää uusia rauhanrakentajia.

Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan avulla lujitetaan rauhaa

Kansainväliset järjestöt, valtiot ja kansalaisjärjestöt ovat miettineet pitkään keinoja pysäyttää väkivalta sekä rakentaa ja tukea vakaita, rauhanomaisia yhteiskuntia, joissa kaikki ihmiset voivat elää turvallista ja hyvää elämää. On ymmärretty, että eri toimijat ja instrumentit eivät yksinään saa välttämättä muutosta aikaan, mutta voimia yhdistämällä, koordinoimalla ja yhteistyöllä pääsemme pysyvämpiin ja kestävämpiin ratkaisuihin. Kokonaisvaltaisuus on kuulunut kansainvälisten järjestöjen konfliktinratkaisu- ja kriisinhallinta-agendoille jo pidempään.
 
Kestävän rauhanratkaisun saavuttamiseksi on siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan, humanitaarisen avun, kehitysyhteistyön ja rauhanrakentamisen eri politiikkatasojen, toimijoiden ja instrumenttien pystyttävä keskenään entistä parempaan tiedonjakoon ja konfliktianalyysien ja tilannekuvan vertailuun, sekä suunniteltava ja koordinoitava toimenpiteitä aiempaa paremmin yhdessä. On ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että voimme toimia eri lähtökohdista käsin ja siitä huolimatta pyrkiä samaan päämäärään. Vain täten voimme rakentaa kestävää rauhaa - yhdessä.
 
-------
Anne Palm toimii Laajan turvallisuuden verkosto WISEn toiminnanjohtajana. Hän ollut ollut siviilikriisinhallintatehtävissä EU:lla Georgiassa 2008 -2011 ja Etyjillä Ukrainassa 2014-2015, joissa hän molemmissa toimi operaatiovastaavana. Hänellä on myös laajaa kokemusta konfliktinehkäisyprojekteista eteläisessä Afrikassa, Itä-Timorilla ja Lähi-idässä. Palm oli mukana asiantuntijajäsenenä kriisinhallinnan parlamentaarisessa komiteassa 2020-21.

​Arkikeskustelut rakentavat tilannekuvaa

Turvallisuuden, kriisien, konfliktien ja sodan kuva on jatkuvassa liikkeessä.  Turvallisuutta uhkaavien syiden ja seurausten erottamisesta on tullut monin tavoin verkottuneessa toimintaympäristössä entistäkin haastavampaa. Silti samaan aikaan tietoa on oletettavasti saatavana enemmän ja nopeammin kuin koskaan ennen. Ilmiöt ja yksittäiset osatekijät vaikuttavat toisiinsa myös odottamattomilla tavoilla, ja kokonaisuus saa jatkuvasti uusia käänteitä mediayhteiskunnan eri areenoilla - reaaliajassa.

Turvallisuusasiantuntijat ja tutkijat eivät ole toistaiseksi löytäneet yhtä ja kaiken kattavaa määritelmää sille, mitä turvallisuudella tarkoitetaan. Yhtäältä turvallisuudella voidaan viitata inhimilliseen ja varsin henkilökohtaiseen tunnekokemukseen, toisaalta itseään jatkuvasti itseään systemaattisesti erilaisten mittareiden avulla analysoivaan ja jatkuvasti kehittämään pyrkivän organisaation tavoitteeseen – sekä kaikkeen siltä väliltä, ja ympäriltä.

Huomio turvallisuuteen ja sen rakentumiseen kiinnittyy tavallisesti kuitenkin vasta silloin, kun jokin on pielessä. Inhimillistä. Siten voidaksemme ymmärtää, mistä osatekijöistä turvallisuus missäkin kontekstissa muodostuu, ja miten sitä voidaan kehittää, tarvitaan tietoista, jatkuvaa ja monialaista keskustelua.  

Toimintaympäristöissä, joissa turvallisuuden on totuttu olevan hyvällä tasolla, voi äkkiseltään tosiaan tuntua siltä, että hiuksia halkovan turvallisuuskeskustelun tavoitteena olisi rakentavan otteen sijaan maalailla piruja seinille tai keksiä syitä, miksi jokin hanke ei onnistuisi. Esitetyt kysymykset ja huomiot voivat tuntua jopa arvostelevilta ja tässä erottuu yksi arkinen ja inhimillinen syy sille, miksi ennakointi on usein vaikeaa.

Turvallisuuskeskustelun lähtökohta on arvostelun sijaan kuitenkin tavoite tuoda hyvän sään aikana näkyviin sellaisia tekijöitä, joiden pohjalta organisaatio voi kehittää toimintaansa ja joiden avulla virheitä voitaisiin välttää. Virheellä tarkoitetaan turvallisuuskeskustelussa tahatonta väärää valintaa tilanteessa ja se on ilmiönä oleellinen erottaa tahallisesta rikkomuksesta. Ytimessä on tavoite löytää mahdollisia ei-toivottuja tapahtumakulkuja, virheen paikkoja sekä taustalla piileviä syitä – syyllisiä ei etsitä keskustelun missään vaiheessa.

Turvallisuustutkinnoissa on havaittu, että tyypillisesti yksittäistä onnettomuutta edeltää tapahtumaketju, jonka taustalta löytyy tutkittaessa lukuisia erilaisia läheltä piti -tilanteita tai epäsuotuisia tapahtumakulkuja. On tavallista, että joku on huomannut asian tilan, mutta ei ole joko tullut sanoneeksi asiasta kenellekään toiselle tai tämä joku ei ole tullut kuulluksi. On kuitenkin nähty myös tilanteita, joissa yhden yksittäisen ihmisen tilannetajuinen huomio ja toiminta ovat saaneet aikaan tapahtumaketjun, joka on pelastanut ihmishenkiä.
Toisin sanoen: keskustelu voi muuttaa ei-toivottavan tapahtumaketjun suunnan.

Elämme parhaillaan tilanteessa, jossa koronapandemian vaikutukset ovat vaikuttaneet arkisiin keskusteluyhteyksiimme monin tavoin. Omassa arjessa ruutuaika erilaisten verkkokokousalustojen, Twitterin ja verkkouutisten äärellä on moninkertaistunut ja vastaavasti spontaanit kahvipöytäkohtaamiset ja muut epäviralliset kohtaamiset ovat vähentyneet merkittävästi. Todennäköisesti algoritmit määrittelevät keskusteluyhteyksiäni päivän aikana enemmän kuin muistan ajatella.

Olosuhteet yhdessä oman toimintakykymme kanssa vaikuttavat tilannekuvaamme merkittävällä tavalla. Turvallisuuden ja poikkeustilannevalmiuden perustat rakennetaan lopulta arkisissa valinnoissamme. Siten sen lisäksi, että analysoimme toimintaympäristöämme laajemmin, on tärkeää säännöllisesti tarkastella sitä, mitä itse tekee. Siispä kysyn, milloin viimeksi analysoit sitä, millaiset keskustelut vaikuttavat omaan arkiseen tilannekuvaasi juuri nyt?

Analyysin ei tarvitse olla monimutkainen prosessi, yksinkertaiset kysymykset toimivat hyvin. Nappaa seuraavalla kahvitauolla kynää ja paperia, piirrä paperin keskelle pystyviiva. Kirjaa vasempaan sarakkeeseen ihmiset ja verkostot, jossa operoit, oikeaan asiasanoja, joiden tulisi arkisessa tilannekuvassasi näkyä. Mitä näen ja mitä en näe, mutta pitäisi nähdä? Kenen kanssa kannattaisi keskustella, jotta tilannekuvani tarkentuisi ja eläisi ajassa? Entä mistä puhun silloin, kun mitään ongelmia ei ole näkyvissä ja kaikki on hyvin?

Koska koronapandemiaa ei olla vielä taltutettu eikä virus ainakaan poista maailman muita turvallisuusuhkia, jaksamista meiltä kysytään jatkossakin. Tiedämme, että ihminen ajattelee yli 70 000 ajatusta päivässä ja sillä, mitä keskustelua käymme itsemme kanssa, on valtava merkitys kaikkeen olemiseemme. Siten, ennen kuin lopetat kahvitaukosi, kysythän vielä itseltäsi, mitä sinulle kuuluu?
 
Kirjoittajasta

KM Minna Ruolanto osallistui WISE:n mentoriohjelmaan aktorina 2017-2018 ja on sen jälkeen jatkanut ohjelmassa mentorin roolissa. Mentorina hän on toiminut vuosia myös moniammatillisessa Suomen Mentorit ry:n verkostossa. Ruolanto on tutkimusvapaalla lentoturvallisuuden kehittämisen parista, toimii pooliopettajana Puolustusvoimien kansainvälisessä keskuksessa, ja on Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen jatko-opiskelija. Tekeillä oleva väitöskirja käsittelee inhimillistä tekijää (human factor) ymmärtävien ei-teknisten taitojen ilmentymistä kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan kontekstissa. 
 
WISE:n Rauhan uralle -mentorointiohjelman tavoitteena on syventää nuorten asiantuntijoiden osaamista kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan eri osa-alueista, mm. siviilikriisinhallinnasta, rauhanrakentamisesta ​ja humanitaarisesta toiminnasta sekä lisätä dialogia asiantuntijoiden ja aktorien välillä, jakaa ainutlaatuista kokemustietoa eteenpäin ja kehittää alaa. Lue lisää täältä.

Salaado Qasim on opintojensa ohella historian ja uskonnon opettaja, Helsingin yliopiston EU-uralähettiläs ja Rauhan ja hyvinvoinnin järjestön puheenjohtaja.

 
Afrikkalaistaustaiset kotiapulaiset kärsivät ihmiskaupasta Lähi-idässä – koronaviruksen vuoksi moni on nyt loukussa
 
Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa työskentelee joukoittain afrikkalaisnaisia kotiapulaisina surkeassa asemassa. Heidän oikeuksiensa puolustaminen ei saa jäädä koronaviruksen aiheuttaman globaalin talouskriisin varjoon, kirjoittaa Salaado Qasim.
 
Maailmanlaajuiset Black Lives Matter -protestit ovat kiinnittäneet huomion rasismiin erityisesti Pohjois-Amerikassa sekä useissa Euroopan valtioissa. Siirtomaahistoriasta sekä orjuudesta muistuttavat muistomerkit sekä kadunnimet ovat joutuneet tarkastelun kohteeksi monessa maassa.

Tämä muutos on erittäin toivottu. Toivottavasti muutoksen tuulet koskettaisivat myös modernia orjuutta eli ihmiskauppaa.

Ihmiskauppa on hälyttävän yleistä esimerkiksi Lähi-idän maissa, ja se on valitettavan tuottavaa bisnestä maailmanlaajuisesti huolimatta siitä, että se rikkoo ihmisoikeuksia. Monet valtiot sallivat sen olemassaolon sokeasti.
Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta kaupataan salaa työntekijöitä Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään, useimmiten Jordaniaan, Saudi-Arabiaan, Qatariin sekä muihin niin kutsuttuihin öljyvaltioihin. Ihmiskaupan uhreiksi joutuvat siirtotyöläiset lähtevät pois kotimaastaan töiden perässä, mutta kohtaavat todellisuudessa epäinhimillistä riistoa, seksuaalista väkivaltaa sekä suoraa orjuuttamista.

Kafala-järjestelmä vaikeuttaa siirtotyöläisten oloja
​
Lähi-idän valtiot alkoivat haalia siirtotyövoimaa Afrikasta sekä Aasiasta 1950-luvulla, kun niiden talous alkoi kehittyä öljylöytöjen myötä. Lähi-idän valtiot loivat niin sanotun kafala-järjestelmän, joka perustui työnantajan sekä työntekijän väliseen henkilökohtaiseen sopimukseen. Kafala-järjestelmä tarjosi työntekijälle väliaikaisen työpaikan silloin, kun työtä oli tarjolla. Työntekijä oli vastuussa ”sponsorilleen” eikä esimerkiksi pystynyt poistumaan maasta ennen kuin sponsori sen salli.

Kafala-järjestelmä on käytössä useissa Lähi-idän maissa edelleen, ja miljoonat siirtotyöntekijät kärsivät sen negatiivista vaikutuksista. Kafala-järjestelmä onkin modernia orjuutta itsessään.
Vuonna 2019 Lähi-idässä oli 35 miljoonaa siirtolaista, joista suurin osa tuli Etelä-Aasiasta ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, mm. Intiasta, Pakistanista, Etiopiasta ja Keniasta.
Mediassa on puhuttu Qatarin miespuolisista siirtotyöläisistä, jotka ovat rakentaneet orjapalkalla vuoden 2022 jalkapallon MM-kisojen stadioneita ja joiden työolot ovat aiheuttaneet maailmanlaajuista kohua. 

Monet Afrikasta kotoisin olevat naiset puolestaan työskentelevät Lähi-idässä kotiapulaisina hyvin epäinhimillisissä oloissa, ja naisten osuus siirtolaisista onkin 31 prosenttia.
Monet kotiapulaiset ovat nuoria naisia ja lähtöisin vaatimattomista oloista, eikä heille ole tarjolla usein muuta vaihtoehtoa kuin lähteä siirtotyöläiseksi rikkaampiin Lähi-idän valtioihin. Naiset tapaavat usein kotimaassaan agentin, joka tarjoaa heille työpaikan paikallisesta perheestä esimerkiksi Jordaniasta. Heille luvataan palkkaa, lomia sekä hyvät työolot, mutta todellisuus on aivan muuta.

Kafala-järjestelmän vuoksi naiset ovat täysin työnantajansa armoilla. Vieraaseen maahan saavuttuaan heiltä takavarikoidaan usein passi ja jopa puhelin, jotta he eivät voi olla kehenkään yhteydessä. He eivät saa poistua työpaikaltaan, saati pitää lomaa. Fyysinen väkivalta sekä raiskaukset ovat yleisiä, vapaudenriistosta puhumattakaan.
Koska heillä ei ole henkilöllisyystodistusta, heidän on mahdotonta poistua maasta. Monet naiset kärsivät masennuksesta, pahoinpitelyistä ja seksuaalisesta väkivallasta. Monet kotiapulaiset päätyvät lopulta itsemurhaan.

Tilanteen muuttaminen on haastavaa
​
Osa Afrikan valtioista tunnustavat ongelman, ja ne ovat alkaneet taistella kotiapulaisten oikeuksien puolesta. Ihmiskauppa pyörii silti, sillä laittomien siirtotyöläisten oikeuksia on mahdoton valvoa. Vaikka esimerkiksi Kenia kielsi vuonna 2012 naisilta työskentelyn Lähi-idän maissa, kielto kumottiin Saudi-Arabian kanssa taloudellisiin perusteisiin vedoten vuonna 2017.
Lähi-idän valtioiden työlait eivät koske kotiapulaisia, ja koska monella heistä ei ole papereita, on mahdoton tietää, kuinka paljon naisia itse asiassa työskentelee kotiapulaisina tälläkään hetkellä. Naisia kuolee päivittäin väkivaltaan, pakenemisyrityksiin sekä itsemurhiin, eikä ketään tunnu kiinnostavan. Kenian senaatin jäsenen Emma Mburan mukaan kyse on kartellista. Kaikki tietävät, mutta kukaan ei tee mitään.

Kansainvälinen työjärjestö ILO n kritisoinut vahvasti kafala-järjestelmää ja vaatinut sen lakkauttamista. Järjestelmän muuttaminen on kuitenkin hankalaa, sillä se perustuu työntekijän ja työnantajan kahdenväliseen sopimukseen, eivätkä paikalliset ole halukkaita muutoksiin.
Humanitaariset järjestöt toimivat tärkeässä asemassa auttaessaan siirtotyöläisiä heidän haasteissaan. Esimerkiksi kansainvälinen avustusjärjestö Caritas auttaa työpaikoiltaan paenneita naisia laki-, sosiaali- sekä terveysasioissa ja ylläpitää turvakoteja työnantajiltaan paenneille naisille.

Koronapandemia vaikeuttanut tilannetta entisestään

Kevään 2020 koronapandemia on vaikeuttanut miljardien ihmisten elämää, ja erityisesti se on iskenyt jo valmiiksi hyvin heikossa asemassa oleviin, kuten siirtotyöläisiin.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin tutkija Rothna Begum on haastatellut yli kymmenen vuoden ajan Lähi-idän kotiapulaisia ja dokumentoinut heidän elinolojaan.
Hän uskoo, että koronakriisin seurauksena kotiapulaisten elinolot ovat heikentyneet entisestään, sillä he joutuvat työskentelemään kellon ympäri, koska lapset eivät ole päässeet kouluun. Ulkonaliikkumiskiellon varjolla heidän liikkumistaan on rajoitettu äärimmilleen, ja vaatimukset esimerkiksi siivoustyön laadusta ovat kasvaneet pandemian myötä.
Työnantajilla ei ole välttämättä varaa maksaa vähäistäkään palkkaa kotiapulaisille, eivätkä kotiapulaiset voi lähteä maasta pois. Miljoonat kotiapulaiset ovat tälläkin hetkellä kirjaimellisesti loukussa.

Ulkoministeriön neuvonantaja Olli Ruohomäki ilmaisi huolensa Lähi-idän siirtotyöläisten tilanteesta maaliskuussa julkaistussa blogikirjoituksessaan. Vaikka rikkaiden Persianlahden valtioiden terveydenhuollon infrastruktuuri on korkeatasoista, se on tarkoitettu vain kantaväestölle, ei siirtotyöläisille. Miljoonat siirtotyöläiset ovat todennäköisesti jääneet koronapandemian myötä oman onnensa nojaan, ilman terveydenhoidollista turvaa.

Rothna Begumin mukaan maiden hallitusten olisikin nyt järjestettävä tiedostuskampanjoita television sekä sosiaalisen median välityksellä, jotta sekä siirtotyöläiset sekä työnantajat tulisivat tietoisemmiksi siirtotyöläisten oikeuksista. Lisäksi valtioiden täytyisi ryhtyä systemaattisesti puuttumaan ihmisoikeusloukkauksiin eikä ummistaa silmiään.
Ihmisoikeuksien puolustaminen ei saa jäädä koronaviruksen aiheuttaman globaalin talouskriisin varjoon. Valtioilla on velvollisuus puuttua ihmisoikeusloukkauksiin ja olla tukematta systemaattista ihmiskauppaa, jota kafala-järjestelmäkin omalta osaltaan tukee.

Vaikka suuret muutokset tulisi tehdä valtiollisella tasolla maiden välisissä sopimuksissa, on ruohonjuuritason työllä myös tärkeä tehtävä. Naisten yhteiskunnallisen aseman parantaminen, koulutus ja omien oikeuksien omaksuminen ovat tärkeitä keinoja taistelussa ihmiskauppaa vastaan.

Anna Mikkonen työskentelee valmiussuunnittelun asiantuntijana Pelastakaa Lapset ry:ssä ja toimii edustajana ilman huoltajaa Suomeen tuleville turvapaikanhakijalapsille sekä Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) opettajapoolissa.

Lasten ja perheiden tukea on kehitettävä kriisi- ja häiriötilanteissa

Monet seurasivat alkuvuodesta Syyrian, Turkin ja Kreikan pakolaiskriisiä ja pohtivat, tulisiko Eurooppaan ja Suomeen tänä vuonna edellisiä vuosia enemmän turvapaikanhakijoita. Tiedot alueelta pakoon lähteneiden ja pakolaisleireillä asuvien lasten ja perheiden olosuhteista olivat ja ovat yhä hälyttäviä.

Kävi kuitenkin päinvastoin kuin aavisteltiin: koronavirus levisi pandemiaksi, maiden rajoja suljettiin, ja ihmisten liikkumista alettiin rajoittaa monin tavoin. Siirryttiin globaaliin häiriötilaan, joka koskettaa edelleen ja pitkään kaikkia maita.

Pelastakaa Lapset on jo ennen koronavirusepidemiaa kehittänyt useamman vuoden ajan varautumista Suomessa tapahtuviin lapsia ja perheitä koskettaviin häiriö- ja poikkeustilanteisiin. Työmme pohjaa lastensuojelun osaamisen ja humanitaarisen avun yhdistämiseen.  Järjestömme rooli on tarvittaessa toimia Suomessa viranomaisten tukena, jos tapahtuu vaikkapa lapsia ja perheitä koskettava suuronnettomuus tai väkivallanteko.
Esimerkiksi Etelä-Karjalassa viranomaiset varautuvat yhteistyössä järjestöjen, vapaaehtoisten ja seurakuntien kanssa perustamaan tarvittaessa alueellisia valmiuskeskuksia. Keskus voidaan avata, jos vaikkapa talvimyrsky aiheuttaa pitkittyneitä sähkö- ja vesikatkoja sekä kotien kylmenemistä.

Pelastakaa Lasten vastuulla on silloin perustaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten voimin valmiuskeskukseen lapsille ja perheille lapsiystävällinen tila, jossa on turvallista, mahdollisuus leikkiin, keskusteluun ja tilanteesta toipumiseen. Imatran valmiuskeskusharjoituksessa maaliskuussa evakuoitiin pari sataa koululaista testaamaan keskuksen toimintaa ja palveluja.
Tällainen yhteistyöverkostoissa työskentely on tärkeää, vaikka harjoittelisimme hieman erilaisiin tilanteisiin kuin ne, jotka toteutuvat. Lasten ja perheiden kohtaamisessa ja tukemisessa monet perusasiat ovat samantapaisia äkillisissä kriiseissä ja pitkittyneissä tilanteissa, kuten laajamittainen maahantulo tai tämänhetkinen koronavirusepidemia.

Koronaviruksen leviäminen ja sitä koskevat rajoitustoimet ovat vaikuttaneet järjestöjen toimintaan monella tapaa: on perustettu uusia toimintoja ja muokattu jo olemassa olevia palveluita etäyhteyksillä toimiviksi. Koronavirusepidemian aikana on ollut tarve tarttua akuuteimpaan hätään: perheiden toimeentulovaikeuksien lisääntymiseen ja syventymiseen.
Pelastakaa Lapset aloitti jo varhaisessa vaiheessa ahdinkoon joutuneiden perheiden tukemisen jakamalla ruokalahjakortteja yhteistyössä kuntien sosiaalitoimen ja seurakuntien kanssa. Lahjakortit ovat tulleet tarpeeseen mm. monilapsisissa ja yksinhuoltajien perheissä sekä perheissä, joihin lomautukset tai äkillinen työttömyys ovat iskeneet kovimmin.
Lapsiperheiden arkeen koronakevään rajoitustoimet ovat vaikuttaneet monin tavoin. Joillekin koronavirusepidemia on yllättävä ja pitkittynyt kriisitilanne, joillakin se on vaikeuttanut jo ennestään haastavaa tilannetta. Joillekin tilanteessa on hyviäkin puolia, jos esimerkiksi lapsi on kokenut kotikoulun hyväksi vaihtoehdoksi.

Vanhemman tai muiden läheisten aikuisten reaktioilla kriisitilanteessa on merkittävä vaikutus siihen, miten lapsi reagoi, ja miten perhe toipuu tilanteesta. Kriisitilanteessa aikuiset saattavat reagoida samalla tavalla kuin lapset, eikä sitä voida aina ennakoida. Muiden lapsen läheisten tai äkillisessä tilanteessa paikalla olevien turvallisten aikuisten merkitys korostuu, jos käy niin, ettei vanhempi kykene huolehtimaan itsestään ja lapsistaan.

Kriisitilanteessa kaikki lasten tunteet ovat hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä. Niin lapsia kuin aikuisiakin helpottaa usein jo pelkkä tieto siitä, että omat tunteet ovat normaaleja reaktioita epänormaalissa tilanteessa.

Jokainen lapsi reagoi tilanteeseen omalla tavallaan, mutta vihaa, ärtymystä ja avuttomuuden, häpeän tai syyllisyyden tunteita voi ilmetä. Lapsi voi myös hämmentyä tilanteesta niin, ettei osaa sanoittaa sitä. Lasten aikaperspektiivissä koronakevään aikainen koulujen sulkeminen ja harrastustauko ovat paljon pidempiä kuin aikuisten.

Tyypillisiä eri-ikäisten lasten reaktioita kriisitilanteisiin ovat pelko tapahtuman toistumisesta ja pelko siitä, että itselle tai läheiselle sattuu jotakin ikävää. Etenkin pienet lapset voivat pelätä myös eroon joutumista läheisistä, joista he ovat riippuvaisia. Tämä pelko voi aiheuttaa läheisiin takertumista. Koronaviruksen osalta pelko tilanteen toistumisesta ja läheisen sairastumisesta on tavallistakin aiheellisempi, kun uutisissa puhutaan jatkuvasti viruksen toisesta aallosta.

Lapsia ja tarvittaessa myös aikuisia onkin hyvä varjella liiallisilta koronauutisilta.
Alle kouluikäiset lapset eivät yleensä ymmärrä kriisin vaikutuksia eivätkä esimerkiksi kuoleman lopullisuutta. Lapsille on tärkeää kertoa mahdollisimman selkeästi, konkreettisesti ja ikätasoisesti meneillään olevasta tilanteesta, jotteivat lapset täyttäisi tietoaukkoja itse vilkkaassa mielikuvitusmaailmassaan. Lapset opettelevat ja käsittelevät asioita leikin avulla, ja tänä keväänä onkin monissa perheissä huomattu lääkärileikkien lisääntyneen. Katukuvassa näkyviä maskeja on tärkeää selittää lapsille, jotteivat ne pelottaisi.

Vanhemmat tai muut lasta hoitavat läheiset aikuiset ovat parhaita asiantuntijoita huomaamaan, jos lapsen käytöksessä, leikissä, ruokailussa tai nukkumisessa on tapahtunut kriisitilanteen aikana tai jälkeen muutoksia, jotka voisivat olla merkkejä tuen tarpeesta.
Koronavirusepidemian aiheuttama pitkittynyt poikkeustilanne, epävarmuus ja arkielämän rajoitukset voivat aiheuttaa lapsille turvattomuuden tunnetta. Turvattomuutta voi lisätä se, ettei lapsi pysty vaikuttamaan ympärillä tapahtuviin asioihin eikä pysty välttämättä säätelemään reaktioitaan.

On meidän aikuisten tehtävä palauttaa lasten turvallisuuden tunne. Siinä auttavat useimmiten aikuisen rauhallinen läsnäolo, lapsen kuunteleminen, rutiinit ja tutut asiat, kuten koulunkäynti ja harrastukset. Meidän on myös seurattava, miten koulujen avaaminen ja sen jälkeen kesälomien alkaminen ja epävarmuus tulevasta syksystä vaikuttavat lapsiin ja nuoriin koronavirustilanteen jatkuessa.

*********

Pelastakaa Lapset ry on osa kansainvälistä Save the Children –organisaatiota. Järjestö on Vapaaehtoisen pelastuspalvelu Vapepan ja Naisten Valmiusliiton jäsen.
Lisätietoa Pelastakaa Lasten kriisivarautumisesta: https://www.pelastakaalapset.fi/tyomme-kotimaassa/varautuminen-ja-valmiussuunnittelu/
Ohjeita ja materiaaleja koronavirustilanteeseen: https://www.pelastakaalapset.fi/ajankohtaista/ohjeita-koronatilanteeseen/

​Lähteet
Save the Children Psychological First Aid Training Manual for Child Practitioners. https://resourcecentre.savethechildren.net/library/save-children-psychological-first-aid-training-manual-child-practitioners

Jussi Laatikainen on turvallisuusteemoihin erikoistunut kansainvälisen politiikan- ja SAFER-maisteriohjelman opiskelija Tampereen yliopistossa. Sivuaineinaan hän opiskelee kansainvälistä oikeutta ja datatiedettä. Hän osallistui WISEn kokonaisvaltaisen kriisinhalllinnan mentorointiohjelmaan kaudella 2019-20.
 

​Kulunut mentorointikausi on ollut itselleni monella tapaa hyvin merkittävä ja olen jo etukäteen ylpeä voidessani tulevaisuudessa kertoa olevani WISEn ohjelman alumni.

Huomaan sen ajaneen minut myös takaisin peruskysymysten äärelle ja eräänlaiseen positiiviseen kriisiin. Mitä haluan tehdä ja mihin työelämässä aikaani käyttää? Päädyin muutama vuosi sitten vaihtamaan alaa, koska halusin tehdä jotain merkityksellisempää. Edellisen kommentin valossa olisi helppoa todeta minun halveksuvan vanhaa työtäni tekniikan alalla, mikä ei kuitenkaan suinkaan pidä paikkaansa. Päinvastoin, se on luonut empiiriseen maailmaan pohjaavan vertailevan näkemystavan, josta en mistään hinnasta luopuisi. Ympäristö, jossa elämme, näyttäytyy erilaisena erilaisille ihmisille. Erilaiset taustat ja arvot vaikuttavat suuresti siihen, miten ymmärrämme rauhan ja turvallisuuden.

Tässä ensimmäisessä osiossa pohdin konfliktinehkäisyn ja kriisinhallinnan perusolemusta inhimillisen turvallisuuden valossa.

Rauhasta ja turvallisuudesta puhutaan monella tasolla paljon, mutta valitettavan usein käsitteet jäävät tyhjiksi rummuiksi. Jos esimerkiksi kansalliset ja kansainväliset turvallisuusstrategiat eivät koskaan materialisoidu kaikilta osiltaan monivuotisten tulossopimusten muotoon, on tavoitteiden asettamisessa nähdäkseni jo lähtökohtaisesti epäonnistuttu. Jossakin kohtaa matkaa päädytään tyypillisesti turvallisuuden illuusiota luoviin laastariratkaisuihin, jotka eivät pitkällä tähtäimellä rakenna mitään uutta, vaan parhaimmillaan vain pitävät väkivallan määrän ja laadun siedettävällä tasolla. Toisaalta, onhan tämän tapainen McDonald’s-tyyppinen käytös meille myös ominaista. Ilmiö esiintyy monessa arkipäiväisessä asiassa, on vain yksinkertaisesti helpompaa tyytyä helposti saatavilla olevaan siedettävään tapaan, vaikka tarjolla on parempiakin vaihtoehtoja. Miksi rauha ja turvallisuus muodostaisivat poikkeuksen? Ja taas toisaalta, koska yhteiskuntamme on niin moninainen, ehkä ihan ok -ratkaisu on myös ainoa toimiva? Ehkä strategian tuleekin olla mahtipontinen ja korkealentoinen, koska taktiselle ja operatiiviselle tasolle liukuessa se kokee äänestysdilemmojen muodossa väistämättä jonkinlaisen inflaation.

Varsin hyvin tunnetun utopiateorian mukaan rauha voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen muotoonsa. Ensimmäisen kohdalla fyysinen väkivalta, jota vaikeammin havaittavat rakenteelliset ja kulttuuriset muodot tukevat ja motivoivat on saatu kitkettyä. Jälkimmäisessä utopia on saavutettu ja rakenteellinen, sekä kulttuurinenkin väkivalta on kaikonnut.  Epistemologisesti en usko enää kummankaan rauhan saavuttamiseen. Monen ideologian tavoin ajatus on kaunis, mutta nähdäkseni todellisuudessa mahdoton, omasipa yksilö minkälaisen ontologisen katsantokannan hyvänsä. Ihminen on paitsi poliittinen eläin, myös yhteiskuntiemme tavoin perustavan ristiriitainen luomus.

Suurelta osin tämän vuoksi olen itse päätynyt kannattamaan dialektiseen monismiin perustuvaa ontologiaa, jota joskus kutsutaan myös dualistiseksi monismiksi. Mainitussa kokonaistodellisuudessa ilmiö, esimerkiksi väkivalta, on olemassa tiedostomattomana oliona meistä ja näkemyksistämme huolimatta, eikä sillä ole vakaata olomuotoa. Vasta tullessamme tietoiseksi sen olemassaolosta, annamme sille erilaisia muotoja sekä merkityksiä, jotka tekevät harmaasta valkoisempaa tai mustempaa.

Kansainvälisen politiikan perspektiivistä tarkastellen ajattelun perusta vastaa hyvin pitkälle konstruktivismia. Kansainvälinen anarkia on olemassa, mutta voimme vaikuttaa jossakin määrin sen laatuun. Näin ollen, rauhakin on lähtökohtaisesti olemassa, mutta havaitessamme ilmiön siihen on liittynyt jo muita elementtejä, myös rakenteellista, kulttuurista ja fyysistä väkivaltaa. Poliisi-instituution muodostuminen ja olemassaolo on tästä oiva esimerkki. Nimeämme normatiivisesti voimankäytöksi tavan, jolla pidämme yllä sinällään tarpeellista yhteiskuntarauhaa, vaikka pohjimmiltaan hallinnassa on kyse kuitenkin edellä mainituista väkivallan muodoista. Uskon silti, että erilaisten ihmisten rauhallinen yhteiselo on mahdollista pragmaattiseen/empiiriseen(?) rauhaan liittyneiden muiden peruselementtien, kuten turvallisuuden ja vapauden turvin, sillä muodostavathan ne yhdessä pohjan nykyisenkaltaisille yhteiskuntasopimuksille.

Tästä syystä olen kuluneella talvikaudella pohtinut mentorointiohjelman ja maisteriopintojeni puitteissa paljon kansalaisyhteiskunnan ja kansallisvaltion välisiä turvallisuuksien ja vapauksien vuorovaikutuksia. On ollut valaisevaa, joskin raadollistakin sisäistää, ettei kehittynytkään demokraattinen valtio pysty lopultakaan tarjoamaan kuin fyysistä (objektiivista) turvallisuutta kaikille kansalaisilleen sortumatta autoritäärisyyteen. Psyykkinen (subjektiivinen) turvallisuuden tunne ei yllä kaikkialle, eikä koskaan tule yltämäänkään kaikkialle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei jokainen yksilö voi olla yhtä aikaa vallassa ja ne, jotka kulloinkin ovat, ovat hyvässä tahdossaankin oman rajallisen käsityskykynsä vankeja. Siksi poliittinen luottamus, sekä läpinäkyvä vallan kolmijako ovat kumpikin yhtä tärkeitä.

Ehkä pitäisikin kompromissina lakata käyttämästä kansallisvaltion käsitettä laajassa mittakaavassa, tai alkaa puhumaan kansoja tai sosiaalisia ryhmiä sisältävistä valtioista? Ja tässä piilee myös kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan suurin dilemma. Miten voidaan luoda puitteita rauhalle lähtökohtaisesti väkivallalla eriarvoistavan valtiokonseptin sisällä, varsinkin, jos todellista rauhaa ei ole olemassa kuin metateoriatasolla?

Ehkä juuri sen vuoksi kriisinhallinta ja -ehkäisy ovat käsitteinäkin soveliaampia, kuin rauha. Pyrimme hallitsemaan kriisejä, koska meillä ei todellisuudessa ole muuta vaihtoehtoa. Pyrkiessämme onnistuneeseen kriisin ehkäisyyn, hallitsemmekin itseasiassa vain kulloisenkin käsillä olevan kiistan intensiteettiä poliittisin, rauhanomaisin keinoin, jottei se kehittyisi kriisiksi. Prosessin päätyttyä tyydymme, ja olemme joskus tyytyväisiäkin kumiseen hallintohamppariimme, koska täydellinen vaihtoehto naapurikorttelin ravintolalle sijaitsee valovuosien päässä naapurigalaksissa. Jos sielläkään.

Pelkistettynä kokonaisvaltaisessa lähestymisessä kyse on siis siitä, keiden hallinnollisen (väki)vallan oikeutus on parempaa, ketkä herättävät eniten luottamusta ja keitä päätetään tukea. Olettaen siis, että ihmisten fyysinen selviäminen on turvattu. Kuulostaa aika pessimistiseltä. Onneksi vallan oikeutusta on kuitenkin mahdollista arvottaa ihmis- ja perusoikeuksien kautta. Nähdäkseni hallintokoneisto, joka saa ihmisoikeusbingossa eniten rasteja ruutuun, tulisi julistaa voittajaksi. On sinällään surullista, ettei yksikään niistä pysty saamaan kaikkia oikein. Jakamattomia oikeuksia joudutaan punnitsemaan toisiaan vastaan, jolloin myös vallan kiertokulku jatkaa pyörimistään.

Seuraavaksi vastaan lyhyesti mentorointiohjelman alussa syksyllä 2019 asettamiini tavoitteisiin nykyisen ymmärrykseni pohjalta

1. ”Ymmärtää paremmin sotilaallisen kriisinhallinnan ja siviilikriisinhallinnan yhteistä rajapintaa.  Missioiden vastuualueet tuntuvat välillä veteen piirretyiltä, jonka seurauksena kokonaisuutta on välillä vaikea hahmottaa. Toiminnan laatuun sidottua vaikuttavuutta voi olla tämän myötä vaikea seurata.”Selkeää rajapintaa ei ole, tai ainakaan sitä ei pitäisi olla. Sotilaalliset operaatiot keskittyvät usein paikallisten ihmisten jokapäiväisiin huoliin siinä, missä siviilistatuksella maassa toimivat tarkkailijat tekevät havaintoja aseellisten yhteenottojen kulusta. Keskiössä on poliittisen prosessin luoma mandaatti ja sen paikallinen tulkinta. Nähdäkseni suuret missiot, olivatpa ne sitten siviili-, tai kriisinhallintaa voivat tuoda tilapäistä vakautta, mutteivat kestävää rauhaa. Todellinen turvallisuus on rakenteellista ja kulttuurista, jota luodaan samoin keinoin loputtomasti toistaen. Se on epävarmaa, kallista, hidasta ja turhauttavaa työtä, jonka vaikuttavuutta voidaan kuitenkin mitata jatkuvasti päivittyvän riskiarvion seurannalla.
2. ”Ymmärtää paremmin kansalaisyhteiskunnan tyypillisiä vaikuttamismahdollisuuksia ja rajoitteita konfliktin ehkäisyssä. Kokonaisuus on itselleni selvästi vaikein. On helppoa seurata tapahtumien kulkua reaktiivisesti/sivusta konfliktin aikana, tai analysoida tapahtumia jälkikäteen. Kansalaisyhteiskunnan ”sosiaalisen sään” laajat muutokset ovat kuitenkin avain konfliktin synnyssä.”Riskiarviointi on jälleen pääosassa ja sen tulee keskittyä hallinnon, sekä kansalaisyhteiskunnan väliseen poliittiseen kanssakäymiseen. Koska kiistojen kehittymistä konfliktiksi on hyvin vaikea, ellei mahdoton ennustaa, täytyy varautumisessa ylläpitää useita vaihtoehtoisia aikajanoja. Strategia ja tavoitteet tulee asettaa korkealentoisesti. Samalla täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei niitä tulla kokonaisuutena koskaan saavuttamaan.
3. ”Sisäistää IGO-toimijoiden yhteistyön painopisteet ja haasteet. Kansainvälisten järjestöjen ensimmäinen haaste on selättää keskinäiset konfliktinsa. Miten hyvin tämä keskimäärin onnistuu ja kuinka paljon selvittämättömät solmut vaikuttavat ulospäin kohdistuvaan toimintaan?” Instituutioiden välisiä konflikteja on käytännön tasolla mahdoton poistaa kokonaan, sillä hallitustenväliset organisaatiot toimivat valtioiden tavoin keskenään anarkiassa ja niillä on samankaltaiset sisäiset heikkoudet. Mikäli laajasta mandaatista päästään poliittiseen sopuun ja organisaatiot toimivat eettisesti, niillä on suoraviivaisemman hallintorakenteensa puolesta kuitenkin demokraattista valtiota paremmat edellytykset vaikuttaa positiivisesti tapahtumien kulkuun.
4. ”Tunnistaa omia tiedollisia vahvuuksia ja heikkouksia.Tiedon kaventuminen ja yksipuolistuminen tapahtuu usein huomaamatta. Kaikenlainen tiedollinen ravistelu ja ontologian laajentaminen on tervetullutta. Filosofia auttaa kirkastamaan arvot toiminnan takana.” Jonkinlaista edistystä lienee tapahtunut, sillä oma ymmärrys tuntuu päivä päivältä yhä rajatummalta. Olen käytännössä luopunut toimijoiden rooleihin perustuvasta staattisten typologioiden laatimisesta, sillä jo kansallisetkin kokonaisuudet ovat liian monimutkaisia jäsenneltäväksi yksinkertaisiin laatikoihin. Ajattelun ja mielenkiinnon painopiste on siirtynyt dynaamiseen systeemitason riskiarviointiin ja varautumiseen. Alan hyväksyä, etten pysty koskaan varmuudella käsittämään kokonaisuutta jossa elämme, mutta voin valita ontologiani ja selittää osia siitä.
5. ”Tunnistaa keskeisiä käytännön työelämätaitoja. Jatkoa edelliselle kohdalle. Mitä työelämä kaipaa ja mihin kannattaa omalla polulla panostaa?” Tiettyjen substanssitaitojen ohella pidän yhtenä lupaavimmista taidoista orastavaa strategista ajattelua ja tutkimuksellista otetta. Osaan tunnistaa ja määritellä keskeisiä ongelmia, joihin on mahdollista vaikuttaa ja omaan välillä liialliseltakin ja loputtomalta tuntuvan uteliaisuuden kaikkeen itselle uuteen.
6. ”Pitkän linjan tavoitteena työllistyminen strategiseen hallintoon. Haluan tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää työtä, joka vastaa omia sisäisiä arvojani ja luo hyvinvointia.” Ihmiskunnan yhteinen arvopohja on (turvallisuus)hallinnon, kriisinhallinnan ja riskiarvioinnin ytimessä. Ne määrittävät, mikä on meille kaikille arvokasta ja minkälaisia riskejä kuhunkin arvoon kuuluvan kokonaisuuden kohdalla olemme valmiita sietämään. Tunnistan, että ”hyvä hallinto” on tyhjä rumpu muiden käsitteiden joukossa ja parhaimmillaankin puutteellinen. Koska paluu yleiseen luonnontilaan ei kuitenkaan ole kovin realistinen vaihtoehto ja hallinnon toimien pitäisi olla myös taktisella ja operatiivisella tasolla vaikuttavia, on arvot aina ankkuroitava jonkinlaiseen rakenteelliseen, tai kulttuuriseen substanssiin. Ilman kontekstia minulla ei suoraan sanottuna ole aavistustakaan mitä edellä kuvaamani kulloinkin tarkoittaa. Uskoisin olevani siinä silti kohtuullisen hyvä.

 
Kiitokset kaikille WISE:n mentorointiohjelman osallisille näiden ajatusten kirvoittamisesta.
Jussi Laatikainen, aktori

Tapio Laakso työskentelee vaikuttamistyön asiantuntijana Pelastakaa Lapset  ry:ssä ja edustaa järjestöä WISEn hallituksessa.

Koronapandemia on lapsenoikeuksien kriisi

Koronapandemia on elinaikamme pahin globaali terveyskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin valtioihin ja yhteisöihin. Pandemialla ja sen torjunnalla tulee olemaan syviä vaikutuksia lapsen oikeuksien toteutumiseen, erityisesti köyhissä ja haavoittavissa oloissa elävien lasten kohdalla.

Koronapandemian sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset osuvat pahimmin lapsiin, vaikka itse taudin suhteen lapset eivät kuulu riskiryhmään. Korona uhka romuttaa vuosikymmenten kovalla työllä saavutetut voitot lapsenoikeuksien toteutumisessa. Pelkäämme lapsiköyhyyden, samoin lasten ennenaikaisten kuolemien lisääntyvän. Koulujen sulkeminen johtaa oppimisvaikeuksiin ja koulupudokkuuteen. Lapsiin kohdistuva väkivalta, kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttö lisääntyvät
Maissa, joissa lapsia on jopa puolet väestöstä, tilanteella on kauaskantoiset vaikutukset. Lasten tilanteen heikentyminen voi haitata taloudellista kehitystä ja lisätä epävakautta vuosiksi eteenpäin.

On kuitenkin hyvä todeta, että monella tapaa nämä uhat lapsille ovat saman tyyppisiä niin Suomessa kuin kehittyvissä maissa. Erona on köyhyys ja erityisesti hyvinvointipalveluiden heikkous. Monet köyhät valtiot ovat kuitenkin toimineet ajoissa ja erittäin päättäväisesti koronapandemian torjumisessa. Se on hidastanut epidemiaa merkittävästi monissa maissa ja antanut aikaa varautumiselle.

”Lockdown” vie elannon

Sulkemispolitiikka tarkoittaa sadoille miljoonille ihmisille välitöntä tulojen menetystä. Elantonsa ja ruokansa päivä kerrallaan hankkivat ihmiset näkevät nopeasti nälkää, jos on oltava kotona, eikä toimeentuloa tienaamassa. Erityisesti naiset ovat riippuvaisia näistä epäsäännöllisistä päivätöistä.

Luvut ovat pysäyttäviä. Nälkää kokevien ihmisten määrä uhkaa kaksinkertaistua 265 miljoonaan ihmiseen. Pelastakaa Lasten arvion mukaan koronapandemia uhkaa suistaa köyhyyteen yli 40 miljoonaa lasta ympäri maailma. Olemme erityisen huolissamme raskaana olevien ja imettävien äitien sekä alle 2-vuotiaiden lasten ravitsemuksesta. Jo muutaman kuukauden aliravitsemuksella on pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen kasvuun ja kehitykseen.
Perheiden köyhyys myös johtaa negatiivisiin selviytymisen mekanismeihin. Kriiseissä on tavallista, että lapsiavioliitot, lapsityö ja koulupudokkuus lisääntyvät. Pandemian onkin arvioitu johtavan 13 miljoonaan lapsiavioliittoon vuoteen 2030 mennessä. Kyse on nimenomaan selviytymismekanismeista. Kun perhe ei kykene elättämään kaikkia, tytön naittaminen nuorenakin tarjoaa tavan saada yksi suu ruokittua. Lapsityöhön ja koulupudokkuuteen liittyy samoja mekanismeja: perhe tarvitsee kaikki kädet töihin tai kotia hoitamaan. Taloudelliset vaikeudet ja kriisi myös lisäävät stressiä ja mielenterveysongelmia perheissä. Tämän pelätään johtavan lähisuhdeväkivallan ja lasten kokeman väkivallan lisääntymiseen perheissä.

Taudit uhkaavat koronaepidemian aikana

Uhkana on myös terveyspalveluiden kriisiytyminen. Jopa rikkaimpien valtioiden terveysjärjestelmät ovat olleet kovilla koronaepidemian myötä. Tällaisessa tilanteessa ihmiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa tai ennaltaehkäiseviä terveyspalveluita. Tiedämme Länsi-Afrikan Ebola-epidemian kokemuksista, että itse asiassa muut taudit tappoivat enemmän kuin itse Ebola juuri terveyspalveluiden romahtamisen vuoksi. Johns Hopkins –yliopiston mallinnukset varoittavat jopa miljoonan lapsen menehtymisestä estettävissä oleviin syihin, mikäli terveyspalvelut häiriintyvät vakavalla tavalla. Terveyspalveluiden häiriöt saattavat viedä ehkäisyn 47 miljoonalta naiselta ja johtaa jopa 7 miljoonaan ei-toivottuun raskauteen. Korona on jo nyt johtanut merkittäviin häiriöihin muun muassa tuhkarokon ja polion rokotusohjelmissa.

Koulu ei ole vain oppimisen paikka

Pelastakaa Lapset on haastatellut paljon lapsia kriisi- ja konfliktialueilla ympäri maailmaa. Kysyttäessä siitä, mitä lapset katsovat tarvitsevansa kaikkein eniten, ylivoimaisen enemmistön vastaus on aina sama: koulu on tärkein asia. Nyt kun koulut Suomessa aukesivat kahden kuukauden jälkeen, ymmärrän ainakin itse paremmin näiden lapsien vastauksia.

Koulut ja oppilaitokset on suljettu 1,25 miljardilta lapselta ja nuorelta 150 maassa. Monille lapsille koulu on paljon enemmän kuin pelkästään paikka oppimiselle: koulu tarjoaa kunnollista ruokaa, vanhemmille mahdollisuuden tehdä töitä ja vakautta kriisien keskelle. Koulu myös tarjoaa suojaa perheväkivallalta, lapsityöltä ja lapsiavioliitoilta.

Erityisesti köyhissä valtioissa ja yhteisöissä mahdollisuutta etäopetukseen ei läheskään aina ole. Noin puolilla oppilaista, joiden koulu on suljettu, ei ole käytössään tietokonetta. Etäopetus myös asettaa tytöt eriarvoiseen asemaan, koska tyttöjen pääsy laitteisiin on vieläkin heikompaa. Pelastakaa Lapset hyödyntää esimerkiksi Burkina Fasossa etäopetuksessa radiota, samalla pystytään välittämään tietoa virukselta suojautumisesta.

Koulun keskeytyminen johtaa helposti koulupudokkuuteen. Kokemukset Ebola-kriisistä osoittavat, että perheiden taloudellisen tilanteen heikentyminen teki kouluun paluun monille lapsille mahdottomaksi. Tyttöjen kohdalla koulutuksen pysyvä keskeytyminen on erityisen suuri riski. Sierra Leonessa Ebola-kriisin jälkeen teinityttöjen koulutukseen osallistusmisaste putosi kolmanneksella.

Globaali mobilisaatio koronaa vastaan

Koronapandemia on siitä erityinen kriisi, että se koskettaa kaikkia valtioita yhtä aikaa. Siksi on ymmärrettävää, että huomiota on riittänyt vain rajallisesti tapahtumille maan rajojen ulkopuolella. Pandemian voittaminen vaatii taudin kuriin saamista kaikilla mantereilla. On välttämätöntä tukea hauraiden valtioiden selviämistä tilanteesta. Mitä tarvitaan?

1. Riittävän kansainvälisen rahoituksen kerääminen WHO:n johdolla tapahtuvaan globaalisti koordinoituun koronan vastaiseen terveystyöhön ja rokotteen kehittämiseen. On tärkeää panostaa yhteisötason perusterveydenhuollon vahvistamiseen ja siihen, että jos ja kun rokote saadaan valmiiksi, se on myös köyhien valtioiden ja yhteisöjen ulottuvilla. Lisäksi kehittyvien maiden on pystyttävä kohdistamaan kaikki mahdolliset resurssit koronaepidemian ja sen vaikutusten torjuntaa. Siksi tarvitaan velkojen maksun jäädyttämistä ja velkahelpotuksia.
   
   
2. Kehitysrahoituksen tasosta on syytä pitää kiinni ja samalla varmistaa, että rahoitus on joustavaa ja kanavoituu ennen kaikkea paikalliselle tasolle. Kokemukset Länsi-Afrikan Ebola-epidemian torjunnasta opettavat, että paikallisyhteisöt ovat avainasemassa. Avainasemassa ovat paikallinen omistajuus ja paikallisten, jo olemassa olevien rakenteiden vahvistaminen. Esimerkiksi käy kansallisen ja paikallistason lastensuojelujärjestelmien tukeminen, sillä yhteisötason vapaaehtoisten pyörittämät lastensuojelukomiteat ovat lähellä ihmistä kun hätä on suurin.
   
   
3. Sosiaaliturvajärjestelmien vahvistaminen ja käteisavun lisääminen ovat tärkein keino pandemian massiivisten taloudellisten vaikutusten lieventämiseksi ja lasten suojaamisessa syventyvän köyhyyden seurauksilta. Jos 171 valtiota on jo vahvistanut sosiaaliturvaa ja lisännyt käteisapua. Sosiaaliturvaa vahvistamalla pystytään puuttumaan useisiin Suomen kehityspolitiikan ytimessä oleviin kysymyksiin, kuten naisten ja tyttöjen asemaan sekä lasten pitämiseen koulussa.