Jyrki Ruohomäki on johtava asiantuntija ja yksikön päällikkö Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).


Saapuuko paikallinen käänne viimein kriisinhallintaan?
​
 
Kriisinhallintakeskus on osallistunut tänä keväänä kahteen eri tapahtumaan, joissa on pohdittu paikallisuuden ja paikallisten roolia kriisinhallinnassa ja rauhanrakentamisessa. Tämä kertoo siitä, että aihe on ajankohtainen ja siihen on siirtymässä tutkijoiden lisäksi myös käytännön kriisinhallintatyötätekevien huomio. Aihe ei ole uusi, sillä niin sanotusta paikallisesta käänteestä on puhuttu akateemisessa maailmassa jo varsin pitkään.
 
Tässä kirjoituksessa avaan sitä mitä tarkoitetaan paikallisella käänteellä ja mitä se merkitsee kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen kehittämisen ja käytännön kannalta.
 
Liberaali rauha
 
Miksi siis paikallisuus on esillä? Akateemisessa keskustelussa on jo hyvin pitkään puhuttu kriittisesti niin sanotusta liberaalin rauhanrakentamisen paradigmasta. Tiivistetysti tällä tarkoitetaan sitä, että rauhanrakentaminen ja kriisinhallinta perustuvat siihen, että konfliktin repimään ja epävakauttamaan maahan tuodaan vakautta ja rauhaa kopioimalla länsimaisen liberaalidemokratian rakenteita ja toimintamalleja, yrittäen tuoda kriisimaahan jotain sellaista mitä siellä ei ole koskaan ollut.
 
YK:ssa liberaalin rauhan kritiikki on, ainakin ylätason keskusteluissa, otettu vakavasti. Maailmanjärjestöön juurtuneita liberaalin rauhan toimintamalleja on pyritty purkamaan mm. tukemalla ns. globaalin etelän osallistumista rauhanrakennustoimintaan, eikä asiaa ole jätetty ainoastaan länsimaiden uudelleen ajattelun varaan. EU:ssa samanlaista pohdintaa ei ole käyty. Tämä johtuu pitkälti siitä, että EU:n kriisinhallintaan on aina liittynyt avoimesti poliittinen ulottuvuus, mikä todetaan esimerkiksi Suomen kansallisessa siviilikriisinkriisinhallintastrategiassa. Eurooppalaisen kriisinhallinnan tavoitteena on ollut eurooppalaisten arvojen ja ajattelutavan levittäminen ja EU:n kehittäminen sotilaallisen suurvallan sijasta eräänlaiseksi pehmeän ja normatiivisen voiman suurvallaksi.
 
Toisaalta voidaan katsoa, että EU:n siirtyminen pois esimerkiksi Kosovon ja Afganistanin kaltaisista massaoperaatioista, joissa liberaalin rauhan rakentamisen piirteet olivat ehkä selvimmin nähtävissä, kertoo positiivisesta oppimisesta. Edellä mainittujen operaatioiden vaikeudet ovat osaltaan johtaneet Euroopan Unionia kohti  pienempiä operaatioita. Vähemmällä henkilöstöllä vaikuttavuuden aikaansaaminen vaatii tehokkaampaa toimintaa, koordinaatiota ja paikallisnäkökulman parempaa huomioimista.
 
Liberaalista rauhasta paikalliseen käänteeseen
 
Erinäisten teoreettisten käänteiden myötä liberaalin paradigman kritiikki onkin johtanut nykykeskusteluun, jota voidaan kutsua käänteeksi kohti paikallisuutta. Paikallisuutta korostavassa keskustelussa pyritään teoretisoimaan rauhanrakentamista sen paikallisuussuhteen kautta, kiinnittäen erityistä huomiota siihen hankauspintaan, joka tapahtuu paikallisen yhteisön ja esimerkiksi kriisinhallintaoperaation välillä. Kun paikallinen käsitys maailmasta törmää kansainvälisen intervention mukana tilanteeseen tuotuihin käsityksiin ja oletuksiin, syntyy jotain uutta, joka voi onnistuessaan johtaa parempaa, mutta myös huonompaan seuraukseen.
 
Keskustelu paikallisuudesta on uudelleen käsitteellistänyt rauhanrakentamista ja kriisinhallintaa paljon arkiajattelua moniulotteisemmaksi. Kriisinhallintaa voidaan esimerkiksi ajatella eräänlaisena kulttuurisena vaihtona, jossa kriisinhallinnan asiantuntijat eivät palaa kotiinsa ilman myös heissä syntynyttä muutosta. Tämän ilmiön huomaamisessa tiedemaailma saattaa itse asiassa tulla jälkijunassa, sillä tällaiset kokemukset ovat tuttuja keskusteluista tehtävistä palanneiden asiantuntijoiden kanssa.
 
Ketä ovat paikalliset?
 
Paikallisen käänteen keskeinen kysymys on se, ketä itse asiassa ovat paikalliset? Mikäli paikallisiksi luetaan ainoastaan paikalliset eliitit, kuten usein käy, voi rauhanrakentaminen johtaa hyvin pinnalliseen ratkaisuun, joka ei pidemmän päälle kestä. Kriisien ja konfliktien ratkaisemisessa on oleellista nimenomaan paikallistason sitouttaminen, pelkkien eliittien solmima rauha rikkoutuu yleensä varsin pian. Ruohonjuuritason sitouttaminen on keskeistä, mutta on hyvä huomata, että paikallistasolla on usein tarvetta ulkopuoliselle tuelle, sillä paikallisilta rauhanaloitteilta puuttuu helposti kyky laajentaa paikallisen sovun elementit laajemmalle. Suomalaiset toimijat, kuten Kirkon Ulkomaanapu (KUA), FELM ja CMI ovatkin jopa edelläkävijöitä siinä, miten sopimuskeskeisestä konfliktinratkaisemisesta on siirrytty kohti innovatiivisempaa ja kestävämpää tapaa hakea konfliktin muutosta, niin että ristiriitoja ei pyritä lopettamaan, vaan etsitään niille tapoja ilmetä rauhanomaisesti.
 
Kriisinhallinta-, tai rauhanoperaation kansainvälinen henkilökunta saattaa olla kenttätehtävissään hyvin paikallisväestöstä eristynyttä. Tämä koskee erityisesti EU:n missioita, joissa paikallisväestön osuus mission palkkalistoille olevista on esimerkiksi YK:iin ja ETYJ:öön verrattuna selvästi pienin. EU:n siviilikriisinhallintamissioiden ajatus on, että missiot tarjoavat paikallisille neuvontaa Euroopassa hyväksi koetuista käytännöistä. Tässä konseptissa paikallisilla ei juuri ole roolia missioiden henkilöstössä, mikä heikentää mission vaikuttavuutta paikallisiin oloihin sopeutumattomuuden kautta. Kentältä palanneet asiantuntijat ovat usein todenneet paikallisten organisaatioon upotettujen henkilöiden hyödyllisyyden, mutta tämä ei ole näkynyt kriisinhallinnan uudistamisen isoissa linjoissa.
 
Paikallistiedon käsittelyn ongelmat operaatioissa
 
Paikallisen tiedon käyttöä voivat haitata myös ongelmat operaation itsensä luonteessa. Kriisinhallintakeskuksen tänä keväänä tekemän tutkimuksen perusteella missioiden henkilöstöllä on yllättävän suuria aukkoja sen suhteen, mitkä heidän missionsa laajemmat poliittiset tavoitteet ovat. Tieto rakentuu aina jostain perspektiivistä ja kun mission henkilöstöllä ei ole käsitystä siitä narratiivista ja kontekstista, jossa missio toimii, niin myös tiedon rakentuminen häiriintyy. Operaation asiantuntijat havainnoivat kyllä monia asioita, mutta nämä tiedon sirpaleet eivät kiinnity suurempaan kokonaisuuteen, tai tilannekuvaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkimuksessamme kävi ilmi, että tiettyä operaatiolinjaa toteuttava asiantuntija ei välttämättä ole edes tietoinen kaikesta muusta mitä operaatio tekee, eikä silloin välttämättä ymmärrä havainnointiensa merkitsevyyttä muille kuin omille tavoitteilleen.
 
Operaatiota koskevat strategiset päätökset tehdään esimerkiksi Brysselissä tai New Yorkissa, jolloin kentältä ja paikalliselta kerättävä tieto ehtii laimentua ja vuotaa usealla eri portaalle ennen kuin se pääse perille. Päämajakaupungissa se kohtaa vielä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston, tai EU:n jäsenmaiden omista poliittisista lähtökohdista kumpuavat vastavoimat. Vaikka päätöksentekotasolle pääsisi paras mahdollinen tieto paikallisesta tilanteesta, tämäkään ei takaisi sitä, etteikö meillä edelleen olisi huonosti suunniteltuja ja epätarkoituksenmukaisia missioita ja operaatioita. Kriisinhallinnan poliittinen luonne pitää tästä huolen.
 
Tieto on tulkintaa
 
Tiedon luominen ja sen käyttö on jo itsessään politisoitunutta. Objektiivista totuutta ei tässäkään tapauksessa ole olemassakaan. Elämme kompleksisten konfliktien maailmassa ja konfliktianalyysissä kaikki tieto on tarkistettava useammasta lähteestä. Filosofisemmalla tasolla tämä tarkoittaa sitä, että tieto on ymmärrettävä argumentteina tietynlaisen todellisuuskäsityksen puolesta. Työskentelemme erilaisten tietosysteemien parissa, jotka ovat täysin arvaamattomia.
 
Paikallista tietoa korostava käänne on akateemisessa keskustelussa tosiasia, mutta etenkin kriisinhallinnassa, ollaan monessa mielessä vielä tukevasti liberaalin rauhan paradigman pauloissa. Tämä korostuu EU:n kriisinhallinnan eetoksessa, joka perustuu eurooppalaisten käytäntöjen viemiseen kriisimaihin. EU:n kriisinhallintakin on toki pyrkinyt uudistumaan, mm. ns. kompaktiprosessin myötä. Tässä prosessissa laajempi pohdinta siitä, mikä on kansainvälisen intervention suhde paikalliseen tietoon ja kykyyn ratkaista konflikti on kuitenkin jäänyt vähäiseksi. Paikallisuuskeskustelu on kuitenkin tärkeä huomioida myös Euroopassa. Paikallisen tiedon ensisijaisuutta korostava näkökulma tuo esiin sen, että esimerkiksi jäsenmaiden poliittisista prioriteeteista kumpuavat teemat kriisinhallintaoperaatioille eivät voi tuoda positiivista ratkaisua kohdemaiden ongelmiin.
 
Ketä ovat paikalliset -kysymyksen jälkeen voi olla paikallaan kysyä myös ketä ovat rauhanrakentajat ja kriisinhallitsijat. On oireellista, että kun puhumme esimerkiksi kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta, koskee keskustelu lähinnä eri kansainvälisten organisaatioiden yhteispeliä, ilman mainintaa paikallisista.  Ylätason lisäksi peili on hyvä kääntää myös yksilöön. Viime kädessä yksittäisen kriisinhallinta-asiantuntijan kyvyistä riippuu se, missä määrin paikallinen näkemys tulee kuultua, mistä syystä panostukset laadukkaaseen rekrytointiin ja koulutukseen ovat välttämättömiä.

Miten Suomi voi auttaa lapsia konfliktien keskellä?
 
Maailmalla on käynnissä sota lapsia vastaan. Joka viides lapsi maailmassa – yhteensä 420 miljoonaa lasta – elää konfliktialueella. Konfliktialueilla elävien lasten määrä on kaksinkertaistunut sitten kylmän sodan päättymisen.

Lapsia uhkaavat joka päivä kuolema, lapsisotilaaksi värvääminen, sieppaukset ja seksuaalinen väkivalta. Lasten koulunkäynti loppuu heidän koulujensa joutuessa hyökkäysten kohteiksi ja heiltä evätään humanitaarinen apu. Lapsia valitaan jopa tarkoituksellisesti hyökkäysten kohteiksi. Vakavat lapsen oikeuksien rikkomukset ovat maailman konfliktialueilla kasvaneet rajusti viimeisen 10 vuoden aikana.

YK:n turvallisuusneuvosto on nimennyt kuusi erityisen vakavaa lapsen oikeuksien loukkausta konfliktitilanteissa:

• Lapsen tappaminen tai vammauttaminen
• Lapsisotilaiden rekrytointi tai muu käyttäminen asevoimissa tai aseistetuissa ryhmittymissä
• Hyökkäykset kouluihin tai sairaaloihin
• Lapsen raiskaaminen tai lapseen kohdistuva seksuaalinen väkivalta
• Lapsen kaappaaminen
• Humanitaarisen avun epääminen
  
  

Sotaa käydään yhä enemmän siviilejä vastaan. Esimerkiksi räjähtävien aseiden käytöstä tiheästi asutuilla alueilla on tullut tavanomainen osa sodankäyntiä. Kuvaavaa on, että Syyrian konfliktissa 2011–2016 räjähtävät aseet tappoivat 14 000 lasta ja 5021 taistelijaa. Kaikista lapsiuhreista 83 % sai surmansa räjähdyksen seurauksena, mutta taistelijoista vain 12 %.

Sota lapsia vastaan on mahdollinen vain, koska aikuiset ovat niin päättäneet. Sotatoimista vastaavat aikuiset tekevät päätöksiä, joiden seurauksena lapset kuolevat ja kärsivät. Toiset aikuiset, päätöksentekijät ympäri maailman, katsovat sivuun tai mahdollistavat nämä lapsen oikeuksien loukkaukset esimerkiksi myymällä aseita konfliktien osapuolille. Vaikka emme pystyisi lopettamaan itse konflikteja, on olemassa keinoja suojella lapsia konflikteissa – myös Suomelle.

Lapset konflikteissa tarvitsevat suojelua, oikeutta ja apua 

Suojelua. Kansainvälisen oikeuden ja sodan sääntöjen noudattaminen suojaavat lapsia konfliktien keskellä. On tärkeää, että Suomi osaltaan nostaa esille ja tuomitsee vakavat lapsen oikeuksien rikkomukset, joihin konfliktien osapuolet syyllistyvät.
Vastaavasti Suomella on mahdollisuus olla tukemassa keskeisiä kansainvälisen järjestelmän mekanismeja, joilla suojellaan lapsia konflikteissa. Näitä ovat muun muassa lapsen oikeuksien sopimuksen valinnainen pöytäkirja lasten osallistumisesta aseellisiin selkkauksiin sekä Pariisin periaatteet ja Pariisin sitoumukset koskien lapsien käyttöä asevoimissa tai aseellisissa ryhmissä.

Kansainvälinen Safe Schools -julistus puolestaan tarjoaa valtioille mahdollisuuden ilmaista poliittinen tukensa koulujen suojelemiselle hyökkäyksiltä ja sitoutua toimeenpanemaan julistuksen periaatteet koulujen suojelemisesta mahdollisessa konfliktitilanteessa. Suomelle koulutuksen suurvaltana olisi luontevaa toimia myös vahvasti ulkopolitiikassa koulutuksen suojelijana.

On myös tärkeää, että lasten oikeudet ja lastensuojelu integroidaan osaksi armeijan, poliisin ja muiden vastaavien organisaatioiden operationaalista toimintaa, rakenteita, koulutusta ja kulttuuria. Erityisesti pitäisi huolehtia siitä, että rauhanturvaamis- ja siviilikriisinhallinnan tehtäviin lähtevät ymmärtävät ainakin perusasiat lasten suojelemisesta konflikteissa.

Oikeutta. Sodissa ja konflikteissa tapahtuvat vakavat loukkaukset lapsen oikeuksia vastaan tulevat jatkumaan, ellei tekijöitä saada vastuuseen teoistaan. Siksi on tärkeää, että Suomi vaatii kansainvälisen oikeuden rikkomisesta epäiltyjen asettamista syytteeseen ja tuomitsemista.

Tätä helpottaisi YK:n yleiskokouksen päätös pysyvästä puolueettomasta, itsenäisestä ja kansainvälisestä mekanismista (International, Impartial and Independent Mechanism – IIM), joka voitaisiin tarvittaessa aktivoida keräämään, kokoamaan, säilyttämään ja analysoimaan todistusaineistoa kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien, erityisesti lasten oikeuksien loukkauksista. Samoin konflikteissa tapahtuvien lapsen oikeuksien loukkausten järjestelmällinen monitorointi ja raportointi tarvitsevat niin diplomaattista kuin rahallista tukea.

Apua. Konfliktialueilla elävät tai niiltä paenneet lapset tarvitsevat myös lisää apua. Humanitaarisen avun tarve on korkeammalla kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Samalla humanitaarisen avun tarpeesta on tullut entistä pitkäkestoisempaa – konfliktien keskimääräinen kesto on kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen. Silti esimerkiksi Suomi on viime vuosina leikannut omaa apuaan. Tähän tarvitaan kiireesti muutos.

Enemmistö humanitaaristen kriisien kärsijöistä on lapsia. Esimerkiksi Syyrian sisällissodan alkaessa 10-vuotiaat lapset ovat nyt täysi-ikäisiä. Neljä miljoonaa syyrialaista lasta ei ole kokenut muuta kuin sotaa.

Investoiminen lasten suojeluun humanitaarisissa kriiseissä pelastaa henkiä ja on kustannustehokas tapa parantaa yhteisöjen resilienssiä. Kokemus on opettanut, että kokonaisvaltainen lasten suojeluun panostaminen tukee ylipäänsä humanitaaristen operaatioiden onnistumista.

Humanitaarisessa kontekstissa ja konfliktitilanteissa lasten suojelu ja koulutus ovat myös erityisiä investointeja tulevaisuuteen ja kestävään kehitykseen. Silti nämä sektorit ovat humanitaaristen operaatioiden alirahoitetuimpia sektoreita. Humanitaarisen avun pitäisi alusta asti pyrkiä rakentamaan perustaa paremmalle, kestävälle tulevaisuudelle.

Suomen humanitaarisen strategian on jatkossa suuntauduttava vahvemmin lasten suojeluun ja koulutukseen. Suomella on paljon osaamista tyttöjen, vammaisten sekä koulutuksen puolustajana, joten tämä on luonteva suunta Suomen humanitaariselle strategialle.
Pelastakaa Lasten Loppu sodalle lapsia vastaan -vetoomus Suomen tulevalle hallitukselle sekä lapsia konflikteissa käsittelevä kansainvälinen raportti löytyvät verkosta osoitteesta
https://www.pelastakaalapset.fi/loppusodallelapsiavastaan.

*******
Tapio Laakso toimii Pelastakaa lapset ry:ssä vaikuttamistyön asiantuntijana. Hän edustää järjestöä WISEn hallituksessa.

​WISEn mentoriohjelma rakentaa polkuja tulevaisuuteen

Käsi sydämelle – mitä työelämältä oikeasti toivot? Miten nämä toiveet liittyvät muuhun elämääsi ja siihen, kuka olet, mitä osaat ja mitä haluaisit oppia? Entä millä tavoin osaat pukea osaamisesi sanoiksi työhakemusta tai ansioluetteloa varten? Tässä muutamia kysymyksiä, joihin voit löytää vastauksia hakemalla aktoriksi jo kolmatta kertaa käynnistyvään #wisementoring -ohjelmaan.

Suosittelen WISEn mentoriohjelmaa lämpimästi. Ohjelman kautta on mahdollisuus päästä mukaan sellaiseen vuorovaikutukselliseen oppimisen prosessiin, jollaista et voi löytää kirjoista etkä verkkokursseilta. Tämä tietysti edellyttää sitä, että lähdet itse täysillä mukaan prosessiin. Ennen hakemuksen lähettämistä kannattaakin pohtia, onko elämässäsi juuri nyt sellainen hetki, että ehdin panostaa oman tekemiseni reflektointiin?

Lähtökohtaisesti vuosi mentoriohjelmassa kannattaa nähdä prosessina. Jos tavoitteet ovat varsin konkreettisia, kuten työnhakuasiakirjojen päivittämistä ja työnhakua, tulee yhteinen työ mentorin kanssa selkeämmin näkyväksi kuin silloin, kun aktori hakee sparrauskumppania uran suunnan kirkastamiseen. Asettaessaan tavoitteita, kannattaa pohtia realistisesti sitä, mitä tavoittelee: konkretiaa vai ajattelun kehittymistä? Molempiakin voi tavoitella, osaamisen eri dimensiot tukevat toisiaan.

Mentori on kriittinen ystävä, jonka tehtävä on kysyä hankalia kysymyksiä, jotta aktori pääsee urallaan eteenpäin. Mentori on ihminen, joka kysyy siksi, että toivoo aktorin menestyvän. Mentori ei tee päätöksiä aktorin puolesta eikä urasuunnittelua voi ulkoistaa. Taitava mentori esittää päätöksenteon äärellä kuitenkin jopa ärsyttävän provokatiiviselta tuntuvia kysymyksiä. Tunnereaktiota ei kannata ohittaa silloin, kun sen äärellä on. Tunne on lahjomaton inhimillinen indikaattori, joka parhaimmillaan osoittaa, että nyt ollaan todella oleellisen äärellä.

WISEn mentoriohjelma rakentuu käytännössä yhteisten seminaarien sekä mentorin ja aktorin henkilökohtaisten tapaamisten ympärille. Käytäntö on osoittanut, että asetelma, jossa mentorilla ja aktorilla on erilaiset taustat, on hyödyksi. Erilaiset taustat avaavat uusia näkökulmia asiantuntijuuteen ja koska kaikkiaan mentoriohjelmassa on mukana varsin monen taustaisia asiantuntijoita ja WISEn verkostot ovat laajat, löydetään ammattialakohtaisiinkin kysymyksiin yhdessä varmasti vastauksia.

Kaikkiaan WISEn mentoriohjelma rakentaa osaltaan konkreettisia mahdollisuuksia moniammatillisen kriisinhallinnan toimijoiden verkoston jalostumiseen Suomessa. Tulevaisuuden kriisinhallinta ja kriisien ennaltaehkäisy edellyttää uudenlaisia tekemisen ja yhteistyön tapoja, joiden äärelle mentoriohjelma rakentaa konkreettisia polkuja.

***

KM Minna Ruolanto on osallistunut WISEn mentoriohjelmaan aktorina 2017-2018 ja mentorina kaudella 2018-2019. Mentorina hän toimii myös Suomen Mentorit ry:n ohjelmassa. Ruolanto työskentelee lentoturvallisuuden kehittämisen parissa, toimii pooliopettajana Puolustusvoimien kansainvälisessä keskuksessa, ja on Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen jatko-opiskelija. Tuleva väitöskirja käsittelee inhimillistä tekijää (human factor) ymmärtävien ei-teknisten taitojen ilmentymistä kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan kontekstissa.   

Asevelvollisuusjärjestelmää on kehitettävä tasa-arvoisemmaksi
 
Kun etsimme tasa-arvoisempia malleja nykyiselle asevelvollisuusjärjestelmälle, on ensin vastattava kysymykseen: sisältyykö nykyiseen malliin tasa-arvo-ongelmia? Mielestäni vastaus on selvä. Kyllä, nykymalliin sisältyy monia tasa-arvo-ongelmia ja lisäksi yhdenvertaisuusongelmia.

Asevelvollisuusjärjestelmämme on pakollinen toiselle sukupuolelle ja vapaaehtoinen toiselle. Miehille palveluksesta kieltäytyminen merkitsee vankeustuomiota. Tätä on kritisoitu kansainvälisestikin, esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty luokittelee totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi. Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on antanut Suomelle huomautuksia ja YK:n ihmisoikeuskomitea moitteita asiasta.

Asevelvollisuus hidastaa siihen pakotettujen nuorten miesten kouluttautumista, urakehitystä ja taloudellisen aseman kehittymistä. Palveluksen alkamisen ja päättymisen sekä opintojen keskeytymisen ja jatkamisen yhteensovittaminen johtaa siihen, että 6-12 kuukauden varusmiespalvelu viivyttää valmistumista ja työelämään siirtymistä 1-2 vuotta. Tämä aiheuttaa miehille tuntuvia taloudellisia menetyksiä eikä asevelvollisuusaikaa edes lasketa eläkekertymään.

Myös yhteiskunnan näkökulmasta menetykset ovat merkittävät. Asevelvollisten poissaolon työelämästä on arvioitu maksavan vuodessa jopa miljardi euroa menetettyinä työtunteina (HS 23.3.2007). Asevelvollisuusjärjestelmää on uskallettava arvioida myös suhteessa työllisyysasteen nostamispyrkimyksiin. On ristiriitaista, että samaan aikaan kun eläkeikiä halutaan nostaa, hidastetaan koko ikäluokan miesten siirtymistä opiskeluun ja työelämään.
Osallistumisjakauma johtaa myös yhteiskunnan monilla alueilla sukupuolittuneisiin rakenteisiin. Esimerkiksi poliisi-, rajavartiolaitos- ja vartiointialat ovat edelleen vahvasti kytköksissä palveluksen suorittamiseen ja osin tämän myötä sukupuolittuneet. Nykyjärjestelmä siis heikentää myös naisten hakeutumista ja urakehitystä näillä aloilla.

Aivan keskeinen asevelvollisuusjärjestelmämme tasa-arvo-ongelma on se, että se pitää osaltaan yllä miesmallia, johon väkivalta, voimankäyttö ja asevarusteinen turvallisuuskäsitys perustuu. Samalla se heikentää laadukkaan sotilaallisen kriisinhallinnan kehittymistä suuntaan, jossa naisten ja tyttöjen asemaa kriisialueilla voitaisiin menestyksekkäämmin helpottaa, ja mm. heidän joutumistaan seksuaalisen väkivallan uhreiksi vähentää.

Nykyinen malli syrjii monia ryhmiä. Esimerkiksi liikuntarajoitteinen henkilö, joka haluaisi osallistua aseelliseen maanpuolustukseen ei tätä mahdollisuutta saa. Oikeutta osallistua isänmaan turvallisuuden puolustamiseen ei ole kaikilla, vaan nykyjärjestelmä sulkee pois tämän mahdollisuuden valtaosalta nuoria. Tämä siitä huolimatta, että moni heistä varmasti haluaisi osallistua laaja-alaisen turvallisuuden edistämiseen ja olla mukana torjumassa turvallisuusuhkia, joista aseellisen sodan uhka on vain yksi osa.

Vasemmistoliiton miespoliittisessa työryhmässä, jonka vetäjänä olin, pohdiskelimme laajalti myös asevelvollisuutta ja tasa-arvoa. Noin kymmenen vuotta sitten ryhmä julkisti ideansa tasa-arvoisemmasta isänmaan turvallisuuden puolustamisen mallista. Esitimme asepalveluksen tasa-arvo-ongelmien ratkaisuksi siirtymistä molemmille sukupuolille vapaaehtoiseen turvallisuuskoulutukseen, joka nauttisi korkeaa arvostusta valittavasta koulutusvaihtoehdosta riippumatta. Visionamme olikin, että tasavallan presidentti lähettäisi kaikille ikäluokan nuorille kirjeen ja pyytäisi heitä valitsemaan tavan, jolla he osaltaan haluaisivat edistää isänmaan turvallisuutta

Tällaisella mallilla voitaisiin vastata laajan turvallisuuskäsityksen mukaisiin turvallisuusuhkiin. Turvallisuuskoulutus voisi sisältää perinteisten aseellisten palvelusvaihtoehtojen lisäksi eri mittaista koulutusta liittyen esimerkiksi siviilikriisinhallintaan, ympäristöturvallisuuteen, terveys- ja lääkintähuoltoon, kehitysyhteistyöhön, kyberturvallisuuteen, elintarviketurvallisuuteen, rauhanturvaamistehtäviin tai vaikkapa tietoverkkojen turvallisuuteen. Yhteiskunnan turvallisuustilanteen tarpeen mukaisesti ilmoittautuneita sitten kutsuttaisiin turvallisuuskoulutukseen. Nykyistä pienemmän, mutta paremmin koulutetun ja varustetun aseellisen palveluksen houkuttelevuutta tulisi varmasti lisätä nykyistä korkeammilla päivärahoilla.

Miehille pakollisen asevelvollisuuden kehittäminen kaikille vapaaehtoiseksi turvallisuuskoulutukseksi turvaisi tasa-arvon lisäksi riittävät resurssit laajan turvallisuuskäsitteen edellyttämiin tehtäviin sekä rauhan että kriisin aikana. Uuden turvallisuuskoulutuksen houkuttelevuus voitaisiin taata mielenkiintoisten palvelusmahdollisuuksien lisäksi esimerkiksi tarjoamalla laadukasta ammattiin johtavaa ja ammattitaitoa vahvistavaa koulutusta. Myös pyörätuolissa istuvalle it-ammattilaiselle löytyisi mahdollisuus antaa panoksensa isänmaan turvallisuuden edistämiseen.
​
Mallimme saama vastaanotto tuolloin, kymmenen vuotta sitten, oli hiljainen ja torjuvakin. Olen kuitenkin ilolla pannut merkille viime vuosien avoimemman keskustelun aiheesta. Risto Siilasmaan asevelvollisuustyöryhmän raportin (2010) jälkeen keskustelua asevelvollisuuden tulevaisuudesta on käyty yhä ennakkoluulottomammin. Elisabeth Rehnin Bank of Ideas -säätiön julkaisema kansalaispalvelusselonteko toi mielestäni oikein mielenkiintoisen lisän keskusteluun. Maailma ja mielipiteet muuttuvat.

Haluan nostaa esiin myös yleiseen asevelvollisuuteen ja siihen sisältyvään suureen sodanaikaisten joukkojen määrään mielestäni liittyvän eettisen ongelman. Tätä olen miettinyt katsoessani 3- ja 5-vuotiaita pojanpoikiani ja ajatellessani heidän mahdollista rooliaan sodan tilanteessa. Onko ihmisarvon ja ihmiselämän kunnioittamisen kannalta oikein valmistautua tietoisesti uhraamaan kymmenien tuhansien nuorten henki? Suurilla joukoilla katsotaan olevan pelote- ja ennaltaehkäisevä vaikutus. Kuitenkin viime kädessä sodan kaikesta huolimatta syttyessä nykyinen maanpuolustusmallimme saattaisi johtaa kymmeniintuhansiin nuoriin uhreihin.

Onkin pakko kysyä olisiko parempi vaihtoehto, että maan puolustuksesta vastaisivat pienemmät joukot, jotka koostuisivat tietoisesti vaarallisen sotilaskoulutuksen valinneista, paremmin koulutetuista ja paremmin varustelluista sotilaista? Tätä pohdin, kun katsoin dokumentin ansioituneesta sotakuvaajasta Philip Jones Griffithsista, joka kuvasi Vietnamin sodan kärsimyksiä. Vaikka sodan kauheus tuntui jokaisen ammattisotilaan uran valinneen sotilaan kaatuessa, kaikkein eniten häntä suretti pakolla sotaan lähetettyjen asevelvollisten nuorukaisten kuolema.

Nykyisen laajan turvallisuuskäsityksen mukaisten uusien ympäristö-, elintarvike-, tietoturvallisuus- ja terveysuhkien sekä maailmanlaajuisen köyhyyden, pakolaisuuden, terrorismin ja muiden turvallisuusuhkien torjuminen vaatii uutta ajattelua. On annettava kaikille mahdollisuus kykyjensä ja halujensa mukaan osallistua Suomen turvallisuuden edistämiseen.
Samalla vain miehiin kohdistuvan pakollisen asevelvollisuuden aiheuttamia tasa-arvo-ongelmia ei voi ohittaa. On edistettävä sekä naisten että nykyisen asepalvelun ulkopuolelle tahtomattaan jäävien miesten osallistumista Suomen turvallisuuden vahvistamiseen. Mielestäni kestävä ratkaisu on edellä kuvatulla tavalla laajentaa asepalvelus yleisemmäksi turvallisuuskoulutukseksi ja tehdä siitä molemmille sukupuolille vapaaehtoinen. 

***
​Kari Uotila on Vasemmistoliiton kansanedustaja Espoosta ja WISEn hallituksen jäsen.
​

Vaalit tulossa!
 
Suomessa eletään politiikan supervuotta 2019. Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeen edessä ovat EU-vaalit sekä hallitusneuvottelut ja -ohjelma. 1. heinäkuuta alkaen Suomi toimii kuuden kuukauden ajan EU:n neuvoston puheenjohtajana ja vie eteenpäin unionin keskustelua eri aloilla. Suomen kaudella neuvoston rooli korostuu, kun Euroopan parlamentti ja komissio vasta järjestäytyvät toukokuisten EU-vaalien jälkeen. Samalla neuvotellaan komission uudesta viisivuotisohjelmasta- ja unionin uudesta rahoituskehyksestä. Ja tähän päälle vielä Brexit.
 
Ulkopoliittisen instituutin julkaisu joulukuulta toteaa, että ”turvallisuuskysymykset ovat kansalaisten mielestä olleet EU:n integraatioon liittyvissä odotuksissa tähän mennessä toissijaisia”, mutta jatkossa suomalaiset odottavat unioniltaan yhä enemmän sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden saralla. Euroopan turvallisuusympäristö on ollut pitkään muutoksessa. Sekä eduskunta- että EU-vaalien alla keskustellaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vaikka ulkosuhdehallinto vetää unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, on Suomella puheenjohtajana keskeinen rooli sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajapinnassa käytävässä keskustelussa.
 
Suomella on kaksi erittäin keskeistä kansallista yhteistoimintamallia turvallisuushaasteiden kohtaamiseksi, joista voidaan ammentaa eurooppalaiseen turvallisuuskeskusteluun: kokonaisturvallisuus ja kokonaisvaltainen kriisinhallinta. Kansalaisen turvallisuuden tunne eli se, josta turvallisuuteen liittyvät äänestyspäätökset lopulta kumpuavat, muodostuu monesta eri kokonaisuudesta.
 
Kun arvioimme keinoja ja työkaluja Suomen ja EU:n turvallisuuden parantamiseksi, on huomioitava koko valtioneuvoston toimiala ja vastuulliset viranomaiset. WISE:n vuoden 2018 julkaisussa nuorten asiantuntijoiden kanssa toimme esiin, kuinka näistä käsitteistä tulisi viestiä enemmän kansalaisille erityisesti vaalien alla. Vaalien turvallisuuskeskustelun ei tulisi rajoittua vain hävittäjähankintoihin tai maahanmuuttokysymyksiin. Kirjoitimme muun muassa, että ”ollakseen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan suurmaa Suomi tarvitsee laajan yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen mandaatin toiminnalle. Kokonaisvaltainen lähestymistapa on meidän kaikkien intressimme.”
 
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset kysymykset, kuten Suomen rooli globaalissa sääntöperusteisessa kansainvälisessä yhteisössä ja kriisinhallinnassa, harvoin nousevat vaalikeskusteluihin. Esimerkiksi laajempi keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikan työkaluista ja vaikutuskeinoista edistäisi niiden legitimiteettiä ja rahoitusta julkisessa keskustelussa.
 
Mitä kattavampi ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskusteltu vaaleissa käydään, sitä vahvempi mandaatti valtioneuvostolla on tulevalla eduskuntakaudella. Tässä kaikilla poliitikoilla, mutta myös asiantuntijoilla aina virkamiehistä järjestökenttään ja elinkeinoelämään, on keskeinen rooli. Keskustelu turvallisuuden tunteen vahvistumisesta ja heikentymisestä, on tuonut turvallisuuspolitiikan yhä lähemmäs kansalaisen arkea. Vaalikeskustelussa tulee analysoida turvallisuuspolitiikan ilmiöitä niiden juurisyiden kautta.
 
Suomella on maailman ”kärkiosaamista” muun muassa oikeusvaltioperiaatteessa, luottamuksessa poliisiin ja muissa demokratian perusinstituutioissa. Konfliktien ratkaisu ei ole ainoastaan sotilaita ja muuttoliikkeiden hallintaa. Kriisinhallinta on pitkäjänteistä työtä, jossa tarvitaan kaikkia yhteiskunnan osa-alueita eli juuri niitä, joissa Suomi on toistuvasti maailman kärkimaa: vakaus, vapaus ja hyvä hallinto. Vaalikeskustelut ja EU:n puheenjohtajuus tarjoavatkin mahdollisuuden tuoda näitä yhä enemmän esiin globaaleilla agendoilla.
 
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulisi olla ennakoivaa ja ennalta ehkäisevää. Hyvinvointi, toimeentulo ja varaus luovat edellytyksiä. Instituutiot, demokratia ja tunne oikeudenmukaisuudesta luovat vakaita ja kestäviä yhteiskuntia. Suomea pidetään monella mittarilla maailman parhaana ja onnistuneimpana maana. Suomessa on valtava määrä osaamista sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta. Tätä osaamista tulee tuoda yhä enemmän vaalikeskusteluun. Reaktiivisten toimien varjolla ei tulisi ohittaa sitä vuosikymmeniä tehtyä työtä ja ymmärrystä ennalta ehkäisevästä ja vakauteen tähtäävästä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vahvistamisesta.
 
***
Ilmari Uljas on kansainvälistä politiikkaa opiskellut YTM, joka toimii nykyään virkamiehenä. Hän osallistui WISEn mentorointiohjelman ensimmäiseen vuosikurssiin aktorina.

Turvallisuus kasvun perustana 
 
Mitä on turvallisuus? Monelle turvallisuus on vain tunne tai olotila, tai uhkatilanteiden puute. Turvalliseksi valtioksi koetaan sellainen, joka on sotilaallisesti ja aseellisesti varautunut. Turvallisuus on kuitenkin paljon enemmän. Turvallisuus sisältää myös poliittisen, sosiaalisen, ympäristöllisen ja taloudellisen turvallisuuden. Silti nämä unohtuvat usein, kun keskustellaan turvallisuudesta. 
 
Voidaan sanoa, että Suomi on turvallinen maa. Meillä ei ole akuuttia vaaraa sodasta, ei luonnonilmiöistä johtuvia kriisejä tai paljonkaan järjestäytynyttä rikollisuutta. Yhteiskunnassamme kaikilla on ääni ja turvallisuus tuntuu lähes itsestäänselvyydeltä. Olemme tottuneet etuoikeutettuun elämäämme, emmekä osaa arvostaa turvallisuutta ennen kuin menetämme sen. Tämä koskee varsinkin nuoria ja lapsia, jotka eivät ole kokeneet mitään vaaraa tai turvallisuuttaan uhkaavaa asiaa. Kuitenkin jossain, missä vaara on arkipäivää, turvallisuus voi tuntua kaukaiselta utopialta, jonka eteen tehtäisiin mitä tahansa. 
 
Kuvitellaan, että suomalainen nuori vaihtaisi paikkaa esimerkiksi kriisi- tai sota-alueen nuoren kanssa. Suomalainen ei olisi tottunut tilanteeseen eikä siksi osaisi toimia. Tilanne voisi tuntua epärealistiselta kauhukuvalta. Toinen nuori olisi taas helpottunut eikä luultavasti voisi uskoa onneaan päästessään Suomeen. Hänelle Suomi saattaisi olla kuin unien ihmemaa, jossa ei tarvitse pelätä mitään. Elämä olisi helppoa, kun sota tai muu kriisi ei jatkuvasti häiritsisi normaalia elämää ja kasvamista, niin kuin se tekee ongelma-alueilla
 
Turvallisuus on perustarve, ja sen pitäisi olla kaikille maailman ihmisille taattua. Se on varsinkin tärkeää lapsille ja nuorille, sillä vaarantunut turvallisuus haittaa myös lapsen tai nuoren kasvua ja kehitystä. Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön kasvulle. Enkä tarkoita turvallisella vain arjen turvallisuutta tai valtion sotilaallista puolustautumista vaan laajaa turvallisuutta. Ympäristön suojelu, ilmastonmuutoksen estäminen, luonnonvarojen riittäminen, taloudellinen vakaus, poliittinen vaikuttaminen ja sosiaalinen hyvinvointi kuuluvat kaikki saman katon alle ja niitä kaikkia tarvitaan luomaan turvallinen yhteiskunta ja ympäristö lapsille ja nuorille. 
 
Vilja Tihilä
​***
Vilja suoritti ysiluokkalaisten TET-harjoittelun WISEn toimistossa marraskuussa 2018.

Kriisinhallinnan haasteet, kansallinen mahdollisuus?
​
Kun ensimmäisellä kertaa osallistuin sotilaalliseen kriisinhallintaan, tai rauhanturvaoperaatioksi sitä silloin vielä 90-luvun alussa kutsuttiin, oli Libanonin tilanteen taustojen tuntemukseni hyvin pinnallista ja ymmärrykseni YK:sta sitäkin heikompi muista alueen toimijoista puhumattakaan. Pyrkimyksenä oli vain tehdä parhaansa mukaan oma osuutensa osana rauhanturvajoukkoa sen suuremmin pohtimatta annettuja tehtäviä. Silloin suomalainen pataljoona valvoi omaa vastuualuettaan perinteisellä jääräpäisyydellä Israelin ylläpitämän South Lebanon Armyn kontrolloiman eteläisen Libanonin ja ”vapaan” Libanonin raja-alueella. Tapahtumia tosin riitti tuohon aikaan siinä määrin, että aikaa syvälliseen pohdiskeluun syistä ja seurauksista ei liiammin ollut ja kaikki energia meni tehtävän suorittamiseen. Tosin käsitykseni Israelista arabimaiden puristuksessa olevana oikeuden puolustajana hieman muuttui. Kaikki ei ehkä olekaan niin mustavalkoista mitä kirkasotsainen nuorimies oli tottunut ajattelemaan. Onko ehdottoman oikean ja väärän välissä joitain muitakin vaihtoehtoja? Myöhemmin eri kriisialueita kierrellessäni tai tilannetta Suomesta seurattuani musta ja valkoinen ovat kadonneet kokonaan ja tilalle on tullut hyvin vivahteikas harmaiden sävyjen kirjo.

Kritiikki rauhanturva-/kriisinhallintaoperaatioiden tehokkuutta kohtaan on vellonut jo useamman vuosikymmenen. YK:n pohjakosketus tuli Jugoslavian hajoamisen yhteydessä, kun rauhanturvaamiseen tarkoitettu organisaatio löysi itsensä keskeltä sotaa. YK ei ollut valmis reagoimaan kehittyneeseen tilanteeseen ja sekä väärällä mandaatilla että väärin varustettuna paikalla olleet joukot olivat melko hampaattomia poliittisen johdon väistellessä velvollisuuksiaan.  Toisaalta kukaan ei luultavasti uskonut sen laajuisten raakuuksien olevan mahdollisia ”modernissa Euroopassa”. Itseäni hämmästyttää se mustavalkoinen kuva, mitä maailmalla edelleen ylläpidetään serbien pahuudesta ja muslimeista ja kroaateista pelkkinä uhreina, sillä samaa toimintaa oli havaittavissa kaikilla osapuolilla, serbeillä se oli vain laajamuotoisempaa ja he jäivät siitä kiinni.

Viime vuosina NATOn operaatio Afganistanissa on saanut osakseen aivan samantasoista kritiikkiä. Afganistanissa on toimittu vaihtelevilla vahvuuksilla jo lähelle parikymmentä vuotta ja tilannetta ei voi kuvailla ainakaan valoisaksi. Onko nykyinen tilanne kaikkien niiden menetettyjen ihmishenkien ja miljardien dollareiden arvoinen? Afganistan yhteiskuntana on liian monimuotoinen ja siellä eivät päde mitkään länsimaisen järjestelmän logiikat.

Myös YK:n operaatiot Afrikassa ovat olleet lähes samansuuntaisen kritiikin kohteena. Järkyttävän kokoiset ja kalliit operaatiot eivät kykene saamaan näkyvää parannusta alueiden surkeaan turvallisuustilanteeseen ja rahaa hukataan raskaiden, mutta kykenemättömien organisaatioiden ylläpitoon. On totta, että YK organisaationa on todella kankea ja hidasliikkeinen ja samaan aikaan sitä heikentää nepotismi ja siviilihenkilöstön ammattitaidottomuus ja/tai nuiva suhtautuminen työntekoon. Lisäksi monella YK:lla uraa luovalla siviilillä oma urakehitys ajaa organisaation edun ja jopa isäntävaltion rauhan ohi.  Valitettavan usein raportti alueen tilanteesta muuttui melkoisesti matkalla tarkkailuasemalta YK:n pääsihteerin pöydälle. Todellisuus vaihtui joko operaation rahoitustarvetta paremmin palvelevaksi tai sen hetkisen pääsihteerin erityisedustajan urasuunnitelmiin huomattavasti paremmin istuvaksi. Samaan aikaan YK:n operaatioihin joukkoja lähettävät maat muuttuivat mitä eksoottisimmiksi. Joillakin operaatioon tulevilla sotilailla oli varusteena sandaalit ja umpeen ruostuneet aseet ja palkkaa heille maksettiin yhden suomalaisen sotilaan päiväpalkan verran kuukaudessa. Lähettävän maan YK:lta saama korvaus miestä kohden oli kuitenkin vähintäänkin kymmenkertainen. Helppo laskea kannattiko lähettää 80 vai 8000 sotilasta. Bosnian Srebrenican ja Ruandan jälkeen oli muutenkin melko vaikeaa saada länsimaita lähettämään joukkojaan huonosti johdettuihin operaatioihin syntipukeiksi.

Kansaiinvälinen yhteisö on kuitenkin oppinut matkan varrella paljon. Valitettavasti välillä oppirahat ovat olleet suhteettoman suuria, mutta eteenpäin on kuitenkin menty. Ei mitään jättiläisen loikkia, mutta pienin askelin kuitenkin. YK:lla on selkeä, toimiva konsepti kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta, jossa konfliktin torjumisen lisäksi tuetaan yhteiskunnan kaikkia osia. Sotilaskomponentti on vain yksi pilari kokonaisvaltaisessa järjestelmässä. Toteuttamisessa piilevät kuitenkin edelleen suurimmat haasteet, koska henkilöstö on taidoiltaan ja tahtotilaltaan erittäin erilaista. Tässä kohtaa on mielestäni suurin tilaus suomalaisen kriisinhallinnan osaamisen vahvuusalueelle: koulutukselle.

Suomalaiseen kriisinhallintaan on aina kuulunut olennaisena osana ennen tehtävää annettava mahdollisimman hyvä koulutus. Sotilastarkkailijoiden koulutuksessa Suomi on ollut jo vuosikymmeniä omissa sfääreissä yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Pohjoismaisella yhteistyöllä sotilastarkkailijoiden, esikuntaupseereiden ja muiden avaintehtäviin suunniteltujen henkilöiden koulutus on kehitetty vuosien saatossa tasolla, jota muut Euroopan maat ovat kopioineet jo vuosikymmeniä. FINCENT:n ja CMC:n yhteistyö kehittyy yhä luontevammaksi ja ymmärrys eri komponenttien yhteistyön tärkeydestä iskostetaan tuleviin toimijoihin jo koulutusvaiheessa. Koulutuskonseptia viedään jo aktiivisesti muihinkin, erityisesti kehittyviin maihin. Ja sille koulutukselle on tarvetta. Jokainen pienikin henkilöstön kehitys antaa operaatioille paremmat mahdollisuudet selvitä haasteistaan. Ja kaikesta parjauksesta huolimatta YK, NATO ja EU ovat ainoita toimivia järjestelmiä, joiden kautta meillä on mahdollisuus pyrkiä auttamaan kriiseihin ajautuneita valtioita. Jos saavutukset eivät aina olekaan kouriintuntuvia, pitää kuitenkin muistaa miettiä, mikä tilanne voisi olla, jos kriisinhallintaoperaatiota ei alueella olisi. Vaikka UNIFIL on surkeasti epäonnistunut tehtävässään pitää ylimääräiset aseet pois Libanonin eteläpuolelta eikä tavallinen rivisotilas rauhanturvaajana pysty ymmärtämään, miksi Hizbollahin annetaan sanella alueen toimintaympäristö, on alueen väestö saanut elää viimeisen reilun kymmenen vuotta lähes rauhanomaisessa tilassa. Se ei olisi ollut mahdollista ilman UNIFIL:n läsnäoloa.

​***

Keijo Keskinen on Suomen rauhanturvaajaliiton nimittämä vuoden 2018 rauhanturvaaja. Hän on palvellut yli kymmenen vuotta rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatiossa kymmenessä eri tehtävässä (mm. operaatiokeskuksen tilanneupseeri, CIMIC-upseeri, sotilastarkkailija, sotilastarkkailijakurssien kouluttaja, operaation tiedustelukeskuksen osastoupseeri ja rauhanturvajoukon komentajan sotilasavustaja). Vuodesta 2007 Keskinen on työskennellyt Maavoimien kriisinhallintaoperaatioiden kansallisen tuen parissa Porin prikaatin operaatiokeskuksessa ja myöhemmin Maavoimien operaatiokeskuksessa aliupseerin virassa.

#wisenjoulukalenteri

Toivotamme kaikille rauhallista ja antoisaa joulua! Nyt levätään ja nautitaan.
Kiitokset yhteistyöstä ja kiinnostuksesta tänä vuonna. Ensi vuonna tapaamme taas!

Hiljennymme joulun rauhaan Eino Leinon ihmisyyttä ja
lähimmäisenrakkautta korostavien viisaiden sanojen myötä.

Hymyilevä Apollo (osia runosta)

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
...
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiini emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.
...
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Eino Leino (1898)

Anne, Ronja ja Satu.

#wisenjoulukalenteri

​Tänään esittelyssä Vihreät, joita WISEn hallituksessa edustaa Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja Krista Mikkonen.

Mitä ja millaista tahoa edustat sekä miten laajan turvallisuuden kysymykset nousevat työssäsi esille?

Edustan WISEn hallituksessa Vihreää eduskuntaryhmää. Nykymaailmassa yhä useammalla asialla on vaikutuksia turvallisuuteen, ajatellaan vaikkapa pelkästään kaikkia niitä vaikutuksia, joita ilmastonmuutoksella on. Laajan turvallisuuden teemat ovat kansanedustajana siis tavalla tai toisella pöydälläni päivittäin. Puolustusvaliokunnan jäsenenä turvallisuuskysymykset myös puolustuspolitiikan näkökulmasta kuuluvat päivittäiseen työhöni.

Mitä turvallisuus puolueellenne merkitsee?

Turvallisuus on sitä, että perustarpeet on tyydytetty. On ruokaa, katto pään päällä ja turvattu toimeentulo. Voi elää vapaana väkivallasta tai sen uhasta. Ajattelen, että tämän turvaaminen jokaiselle niin Suomessa kuin maailmalla on yksi tärkeimmistä tehtävistäni poliitikkona.

Mikä positiivinen askel tai kehityskulku laajan turvallisuuden kentällä on jäänyt kuluneelta vuodelta erityisesti mieleesi?

Olen ilahtunut siitä, miten nuoret on nostettu entistä vahvemmin esiin turvallisuuden tekijöinä. YK:n päätöslauselma Naiset, rauha ja turvallisuus on ollut jo pitkään Suomelle tärkeä, mutta nyt tuoreempi Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselma on noussut myös ilahduttavasti esiin. Sen toimeenpanoa Suomenkin on syytä tukea parhaansa mukaan.

Mitä odotat alkavalta, jo poliittisen huippuvuoden nimityksenkin saaneelta vuodelta 2019 erityisesti turvallisuuden saralla?

Tilanne Ukrainassa on leimahtanut taas jäätyneestä konfliktista erittäin kuumaksi. Tämän eskalaation purkamisen on oltava Euroopan yhteinen tavoite. Toinen asia, mitä odotan, ovat ilmastovaalit. Ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteemme valtavan monin tavoin, ja tällä hetkellä emme ole tarttuneet tähän turvallisuusuhkaan lainkaan riittävällä vakavuudella.

Kerro vielä lukijoille hyvä kirja- tai artikkelivinkki ajankohtaista laajan turvallisuuden keskustelua koskien.

Syksyllä julkaistu "Häiriö! Nainen intissä" on yksi vuoden mielenkiintoisimpia puolustuspoliittisia teoksia. Sen on kirjoittanut kasvatustieteen tohtori, reservin luutnantti ja entinen rauhanturvaaja Kaisa-Maria Tölli. Hän on haastatellut viittäkymmentä naista, jotka kertovat omista kokemuksistaan asepalveluksessa. Ne eivät aina ole positiivisia. Laajan turvallisuuden hengessä meidän on pystyttävä varmistamaan, että jokainen voi osallistua turvallisuuden tekemiseen kokematta syrjintää.

***
Lisätietoa Vihreistä voit löytää osoitteesta https://www.vihreat.fi/.