Anna Mikkonen työskentelee valmiussuunnittelun asiantuntijana Pelastakaa Lapset ry:ssä ja toimii edustajana ilman huoltajaa Suomeen tuleville turvapaikanhakijalapsille sekä Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (FINCENT) opettajapoolissa.

Lasten ja perheiden tukea on kehitettävä kriisi- ja häiriötilanteissa

Monet seurasivat alkuvuodesta Syyrian, Turkin ja Kreikan pakolaiskriisiä ja pohtivat, tulisiko Eurooppaan ja Suomeen tänä vuonna edellisiä vuosia enemmän turvapaikanhakijoita. Tiedot alueelta pakoon lähteneiden ja pakolaisleireillä asuvien lasten ja perheiden olosuhteista olivat ja ovat yhä hälyttäviä.

Kävi kuitenkin päinvastoin kuin aavisteltiin: koronavirus levisi pandemiaksi, maiden rajoja suljettiin, ja ihmisten liikkumista alettiin rajoittaa monin tavoin. Siirryttiin globaaliin häiriötilaan, joka koskettaa edelleen ja pitkään kaikkia maita.

Pelastakaa Lapset on jo ennen koronavirusepidemiaa kehittänyt useamman vuoden ajan varautumista Suomessa tapahtuviin lapsia ja perheitä koskettaviin häiriö- ja poikkeustilanteisiin. Työmme pohjaa lastensuojelun osaamisen ja humanitaarisen avun yhdistämiseen.  Järjestömme rooli on tarvittaessa toimia Suomessa viranomaisten tukena, jos tapahtuu vaikkapa lapsia ja perheitä koskettava suuronnettomuus tai väkivallanteko.
Esimerkiksi Etelä-Karjalassa viranomaiset varautuvat yhteistyössä järjestöjen, vapaaehtoisten ja seurakuntien kanssa perustamaan tarvittaessa alueellisia valmiuskeskuksia. Keskus voidaan avata, jos vaikkapa talvimyrsky aiheuttaa pitkittyneitä sähkö- ja vesikatkoja sekä kotien kylmenemistä.

Pelastakaa Lasten vastuulla on silloin perustaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten voimin valmiuskeskukseen lapsille ja perheille lapsiystävällinen tila, jossa on turvallista, mahdollisuus leikkiin, keskusteluun ja tilanteesta toipumiseen. Imatran valmiuskeskusharjoituksessa maaliskuussa evakuoitiin pari sataa koululaista testaamaan keskuksen toimintaa ja palveluja.
Tällainen yhteistyöverkostoissa työskentely on tärkeää, vaikka harjoittelisimme hieman erilaisiin tilanteisiin kuin ne, jotka toteutuvat. Lasten ja perheiden kohtaamisessa ja tukemisessa monet perusasiat ovat samantapaisia äkillisissä kriiseissä ja pitkittyneissä tilanteissa, kuten laajamittainen maahantulo tai tämänhetkinen koronavirusepidemia.

Koronaviruksen leviäminen ja sitä koskevat rajoitustoimet ovat vaikuttaneet järjestöjen toimintaan monella tapaa: on perustettu uusia toimintoja ja muokattu jo olemassa olevia palveluita etäyhteyksillä toimiviksi. Koronavirusepidemian aikana on ollut tarve tarttua akuuteimpaan hätään: perheiden toimeentulovaikeuksien lisääntymiseen ja syventymiseen.
Pelastakaa Lapset aloitti jo varhaisessa vaiheessa ahdinkoon joutuneiden perheiden tukemisen jakamalla ruokalahjakortteja yhteistyössä kuntien sosiaalitoimen ja seurakuntien kanssa. Lahjakortit ovat tulleet tarpeeseen mm. monilapsisissa ja yksinhuoltajien perheissä sekä perheissä, joihin lomautukset tai äkillinen työttömyys ovat iskeneet kovimmin.
Lapsiperheiden arkeen koronakevään rajoitustoimet ovat vaikuttaneet monin tavoin. Joillekin koronavirusepidemia on yllättävä ja pitkittynyt kriisitilanne, joillakin se on vaikeuttanut jo ennestään haastavaa tilannetta. Joillekin tilanteessa on hyviäkin puolia, jos esimerkiksi lapsi on kokenut kotikoulun hyväksi vaihtoehdoksi.

Vanhemman tai muiden läheisten aikuisten reaktioilla kriisitilanteessa on merkittävä vaikutus siihen, miten lapsi reagoi, ja miten perhe toipuu tilanteesta. Kriisitilanteessa aikuiset saattavat reagoida samalla tavalla kuin lapset, eikä sitä voida aina ennakoida. Muiden lapsen läheisten tai äkillisessä tilanteessa paikalla olevien turvallisten aikuisten merkitys korostuu, jos käy niin, ettei vanhempi kykene huolehtimaan itsestään ja lapsistaan.

Kriisitilanteessa kaikki lasten tunteet ovat hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä. Niin lapsia kuin aikuisiakin helpottaa usein jo pelkkä tieto siitä, että omat tunteet ovat normaaleja reaktioita epänormaalissa tilanteessa.

Jokainen lapsi reagoi tilanteeseen omalla tavallaan, mutta vihaa, ärtymystä ja avuttomuuden, häpeän tai syyllisyyden tunteita voi ilmetä. Lapsi voi myös hämmentyä tilanteesta niin, ettei osaa sanoittaa sitä. Lasten aikaperspektiivissä koronakevään aikainen koulujen sulkeminen ja harrastustauko ovat paljon pidempiä kuin aikuisten.

Tyypillisiä eri-ikäisten lasten reaktioita kriisitilanteisiin ovat pelko tapahtuman toistumisesta ja pelko siitä, että itselle tai läheiselle sattuu jotakin ikävää. Etenkin pienet lapset voivat pelätä myös eroon joutumista läheisistä, joista he ovat riippuvaisia. Tämä pelko voi aiheuttaa läheisiin takertumista. Koronaviruksen osalta pelko tilanteen toistumisesta ja läheisen sairastumisesta on tavallistakin aiheellisempi, kun uutisissa puhutaan jatkuvasti viruksen toisesta aallosta.

Lapsia ja tarvittaessa myös aikuisia onkin hyvä varjella liiallisilta koronauutisilta.
Alle kouluikäiset lapset eivät yleensä ymmärrä kriisin vaikutuksia eivätkä esimerkiksi kuoleman lopullisuutta. Lapsille on tärkeää kertoa mahdollisimman selkeästi, konkreettisesti ja ikätasoisesti meneillään olevasta tilanteesta, jotteivat lapset täyttäisi tietoaukkoja itse vilkkaassa mielikuvitusmaailmassaan. Lapset opettelevat ja käsittelevät asioita leikin avulla, ja tänä keväänä onkin monissa perheissä huomattu lääkärileikkien lisääntyneen. Katukuvassa näkyviä maskeja on tärkeää selittää lapsille, jotteivat ne pelottaisi.

Vanhemmat tai muut lasta hoitavat läheiset aikuiset ovat parhaita asiantuntijoita huomaamaan, jos lapsen käytöksessä, leikissä, ruokailussa tai nukkumisessa on tapahtunut kriisitilanteen aikana tai jälkeen muutoksia, jotka voisivat olla merkkejä tuen tarpeesta.
Koronavirusepidemian aiheuttama pitkittynyt poikkeustilanne, epävarmuus ja arkielämän rajoitukset voivat aiheuttaa lapsille turvattomuuden tunnetta. Turvattomuutta voi lisätä se, ettei lapsi pysty vaikuttamaan ympärillä tapahtuviin asioihin eikä pysty välttämättä säätelemään reaktioitaan.

On meidän aikuisten tehtävä palauttaa lasten turvallisuuden tunne. Siinä auttavat useimmiten aikuisen rauhallinen läsnäolo, lapsen kuunteleminen, rutiinit ja tutut asiat, kuten koulunkäynti ja harrastukset. Meidän on myös seurattava, miten koulujen avaaminen ja sen jälkeen kesälomien alkaminen ja epävarmuus tulevasta syksystä vaikuttavat lapsiin ja nuoriin koronavirustilanteen jatkuessa.

*********

Pelastakaa Lapset ry on osa kansainvälistä Save the Children –organisaatiota. Järjestö on Vapaaehtoisen pelastuspalvelu Vapepan ja Naisten Valmiusliiton jäsen.

​Lähteet
Save the Children Psychological First Aid Training Manual for Child Practitioners. https://resourcecentre.savethechildren.net/library/save-children-psychological-first-aid-training-manual-child-practitioners

Jussi Laatikainen on turvallisuusteemoihin erikoistunut kansainvälisen politiikan- ja SAFER-maisteriohjelman opiskelija Tampereen yliopistossa. Sivuaineinaan hän opiskelee kansainvälistä oikeutta ja datatiedettä. Hän osallistui WISEn kokonaisvaltaisen kriisinhalllinnan mentorointiohjelmaan kaudella 2019-20.
 

​Kulunut mentorointikausi on ollut itselleni monella tapaa hyvin merkittävä ja olen jo etukäteen ylpeä voidessani tulevaisuudessa kertoa olevani WISEn ohjelman alumni.

Huomaan sen ajaneen minut myös takaisin peruskysymysten äärelle ja eräänlaiseen positiiviseen kriisiin. Mitä haluan tehdä ja mihin työelämässä aikaani käyttää? Päädyin muutama vuosi sitten vaihtamaan alaa, koska halusin tehdä jotain merkityksellisempää. Edellisen kommentin valossa olisi helppoa todeta minun halveksuvan vanhaa työtäni tekniikan alalla, mikä ei kuitenkaan suinkaan pidä paikkaansa. Päinvastoin, se on luonut empiiriseen maailmaan pohjaavan vertailevan näkemystavan, josta en mistään hinnasta luopuisi. Ympäristö, jossa elämme, näyttäytyy erilaisena erilaisille ihmisille. Erilaiset taustat ja arvot vaikuttavat suuresti siihen, miten ymmärrämme rauhan ja turvallisuuden.

Tässä ensimmäisessä osiossa pohdin konfliktinehkäisyn ja kriisinhallinnan perusolemusta inhimillisen turvallisuuden valossa.

Rauhasta ja turvallisuudesta puhutaan monella tasolla paljon, mutta valitettavan usein käsitteet jäävät tyhjiksi rummuiksi. Jos esimerkiksi kansalliset ja kansainväliset turvallisuusstrategiat eivät koskaan materialisoidu kaikilta osiltaan monivuotisten tulossopimusten muotoon, on tavoitteiden asettamisessa nähdäkseni jo lähtökohtaisesti epäonnistuttu. Jossakin kohtaa matkaa päädytään tyypillisesti turvallisuuden illuusiota luoviin laastariratkaisuihin, jotka eivät pitkällä tähtäimellä rakenna mitään uutta, vaan parhaimmillaan vain pitävät väkivallan määrän ja laadun siedettävällä tasolla. Toisaalta, onhan tämän tapainen McDonald’s-tyyppinen käytös meille myös ominaista. Ilmiö esiintyy monessa arkipäiväisessä asiassa, on vain yksinkertaisesti helpompaa tyytyä helposti saatavilla olevaan siedettävään tapaan, vaikka tarjolla on parempiakin vaihtoehtoja. Miksi rauha ja turvallisuus muodostaisivat poikkeuksen? Ja taas toisaalta, koska yhteiskuntamme on niin moninainen, ehkä ihan ok -ratkaisu on myös ainoa toimiva? Ehkä strategian tuleekin olla mahtipontinen ja korkealentoinen, koska taktiselle ja operatiiviselle tasolle liukuessa se kokee äänestysdilemmojen muodossa väistämättä jonkinlaisen inflaation.

Varsin hyvin tunnetun utopiateorian mukaan rauha voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen muotoonsa. Ensimmäisen kohdalla fyysinen väkivalta, jota vaikeammin havaittavat rakenteelliset ja kulttuuriset muodot tukevat ja motivoivat on saatu kitkettyä. Jälkimmäisessä utopia on saavutettu ja rakenteellinen, sekä kulttuurinenkin väkivalta on kaikonnut.  Epistemologisesti en usko enää kummankaan rauhan saavuttamiseen. Monen ideologian tavoin ajatus on kaunis, mutta nähdäkseni todellisuudessa mahdoton, omasipa yksilö minkälaisen ontologisen katsantokannan hyvänsä. Ihminen on paitsi poliittinen eläin, myös yhteiskuntiemme tavoin perustavan ristiriitainen luomus.

Suurelta osin tämän vuoksi olen itse päätynyt kannattamaan dialektiseen monismiin perustuvaa ontologiaa, jota joskus kutsutaan myös dualistiseksi monismiksi. Mainitussa kokonaistodellisuudessa ilmiö, esimerkiksi väkivalta, on olemassa tiedostomattomana oliona meistä ja näkemyksistämme huolimatta, eikä sillä ole vakaata olomuotoa. Vasta tullessamme tietoiseksi sen olemassaolosta, annamme sille erilaisia muotoja sekä merkityksiä, jotka tekevät harmaasta valkoisempaa tai mustempaa.

Kansainvälisen politiikan perspektiivistä tarkastellen ajattelun perusta vastaa hyvin pitkälle konstruktivismia. Kansainvälinen anarkia on olemassa, mutta voimme vaikuttaa jossakin määrin sen laatuun. Näin ollen, rauhakin on lähtökohtaisesti olemassa, mutta havaitessamme ilmiön siihen on liittynyt jo muita elementtejä, myös rakenteellista, kulttuurista ja fyysistä väkivaltaa. Poliisi-instituution muodostuminen ja olemassaolo on tästä oiva esimerkki. Nimeämme normatiivisesti voimankäytöksi tavan, jolla pidämme yllä sinällään tarpeellista yhteiskuntarauhaa, vaikka pohjimmiltaan hallinnassa on kyse kuitenkin edellä mainituista väkivallan muodoista. Uskon silti, että erilaisten ihmisten rauhallinen yhteiselo on mahdollista pragmaattiseen/empiiriseen(?) rauhaan liittyneiden muiden peruselementtien, kuten turvallisuuden ja vapauden turvin, sillä muodostavathan ne yhdessä pohjan nykyisenkaltaisille yhteiskuntasopimuksille.

Tästä syystä olen kuluneella talvikaudella pohtinut mentorointiohjelman ja maisteriopintojeni puitteissa paljon kansalaisyhteiskunnan ja kansallisvaltion välisiä turvallisuuksien ja vapauksien vuorovaikutuksia. On ollut valaisevaa, joskin raadollistakin sisäistää, ettei kehittynytkään demokraattinen valtio pysty lopultakaan tarjoamaan kuin fyysistä (objektiivista) turvallisuutta kaikille kansalaisilleen sortumatta autoritäärisyyteen. Psyykkinen (subjektiivinen) turvallisuuden tunne ei yllä kaikkialle, eikä koskaan tule yltämäänkään kaikkialle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei jokainen yksilö voi olla yhtä aikaa vallassa ja ne, jotka kulloinkin ovat, ovat hyvässä tahdossaankin oman rajallisen käsityskykynsä vankeja. Siksi poliittinen luottamus, sekä läpinäkyvä vallan kolmijako ovat kumpikin yhtä tärkeitä.

Ehkä pitäisikin kompromissina lakata käyttämästä kansallisvaltion käsitettä laajassa mittakaavassa, tai alkaa puhumaan kansoja tai sosiaalisia ryhmiä sisältävistä valtioista? Ja tässä piilee myös kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan suurin dilemma. Miten voidaan luoda puitteita rauhalle lähtökohtaisesti väkivallalla eriarvoistavan valtiokonseptin sisällä, varsinkin, jos todellista rauhaa ei ole olemassa kuin metateoriatasolla?

Ehkä juuri sen vuoksi kriisinhallinta ja -ehkäisy ovat käsitteinäkin soveliaampia, kuin rauha. Pyrimme hallitsemaan kriisejä, koska meillä ei todellisuudessa ole muuta vaihtoehtoa. Pyrkiessämme onnistuneeseen kriisin ehkäisyyn, hallitsemmekin itseasiassa vain kulloisenkin käsillä olevan kiistan intensiteettiä poliittisin, rauhanomaisin keinoin, jottei se kehittyisi kriisiksi. Prosessin päätyttyä tyydymme, ja olemme joskus tyytyväisiäkin kumiseen hallintohamppariimme, koska täydellinen vaihtoehto naapurikorttelin ravintolalle sijaitsee valovuosien päässä naapurigalaksissa. Jos sielläkään.

Pelkistettynä kokonaisvaltaisessa lähestymisessä kyse on siis siitä, keiden hallinnollisen (väki)vallan oikeutus on parempaa, ketkä herättävät eniten luottamusta ja keitä päätetään tukea. Olettaen siis, että ihmisten fyysinen selviäminen on turvattu. Kuulostaa aika pessimistiseltä. Onneksi vallan oikeutusta on kuitenkin mahdollista arvottaa ihmis- ja perusoikeuksien kautta. Nähdäkseni hallintokoneisto, joka saa ihmisoikeusbingossa eniten rasteja ruutuun, tulisi julistaa voittajaksi. On sinällään surullista, ettei yksikään niistä pysty saamaan kaikkia oikein. Jakamattomia oikeuksia joudutaan punnitsemaan toisiaan vastaan, jolloin myös vallan kiertokulku jatkaa pyörimistään.

Seuraavaksi vastaan lyhyesti mentorointiohjelman alussa syksyllä 2019 asettamiini tavoitteisiin nykyisen ymmärrykseni pohjalta

1. ”Ymmärtää paremmin sotilaallisen kriisinhallinnan ja siviilikriisinhallinnan yhteistä rajapintaa.  Missioiden vastuualueet tuntuvat välillä veteen piirretyiltä, jonka seurauksena kokonaisuutta on välillä vaikea hahmottaa. Toiminnan laatuun sidottua vaikuttavuutta voi olla tämän myötä vaikea seurata.”Selkeää rajapintaa ei ole, tai ainakaan sitä ei pitäisi olla. Sotilaalliset operaatiot keskittyvät usein paikallisten ihmisten jokapäiväisiin huoliin siinä, missä siviilistatuksella maassa toimivat tarkkailijat tekevät havaintoja aseellisten yhteenottojen kulusta. Keskiössä on poliittisen prosessin luoma mandaatti ja sen paikallinen tulkinta. Nähdäkseni suuret missiot, olivatpa ne sitten siviili-, tai kriisinhallintaa voivat tuoda tilapäistä vakautta, mutteivat kestävää rauhaa. Todellinen turvallisuus on rakenteellista ja kulttuurista, jota luodaan samoin keinoin loputtomasti toistaen. Se on epävarmaa, kallista, hidasta ja turhauttavaa työtä, jonka vaikuttavuutta voidaan kuitenkin mitata jatkuvasti päivittyvän riskiarvion seurannalla.
2. ”Ymmärtää paremmin kansalaisyhteiskunnan tyypillisiä vaikuttamismahdollisuuksia ja rajoitteita konfliktin ehkäisyssä. Kokonaisuus on itselleni selvästi vaikein. On helppoa seurata tapahtumien kulkua reaktiivisesti/sivusta konfliktin aikana, tai analysoida tapahtumia jälkikäteen. Kansalaisyhteiskunnan ”sosiaalisen sään” laajat muutokset ovat kuitenkin avain konfliktin synnyssä.”Riskiarviointi on jälleen pääosassa ja sen tulee keskittyä hallinnon, sekä kansalaisyhteiskunnan väliseen poliittiseen kanssakäymiseen. Koska kiistojen kehittymistä konfliktiksi on hyvin vaikea, ellei mahdoton ennustaa, täytyy varautumisessa ylläpitää useita vaihtoehtoisia aikajanoja. Strategia ja tavoitteet tulee asettaa korkealentoisesti. Samalla täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei niitä tulla kokonaisuutena koskaan saavuttamaan.
3. ”Sisäistää IGO-toimijoiden yhteistyön painopisteet ja haasteet. Kansainvälisten järjestöjen ensimmäinen haaste on selättää keskinäiset konfliktinsa. Miten hyvin tämä keskimäärin onnistuu ja kuinka paljon selvittämättömät solmut vaikuttavat ulospäin kohdistuvaan toimintaan?” Instituutioiden välisiä konflikteja on käytännön tasolla mahdoton poistaa kokonaan, sillä hallitustenväliset organisaatiot toimivat valtioiden tavoin keskenään anarkiassa ja niillä on samankaltaiset sisäiset heikkoudet. Mikäli laajasta mandaatista päästään poliittiseen sopuun ja organisaatiot toimivat eettisesti, niillä on suoraviivaisemman hallintorakenteensa puolesta kuitenkin demokraattista valtiota paremmat edellytykset vaikuttaa positiivisesti tapahtumien kulkuun.
4. ”Tunnistaa omia tiedollisia vahvuuksia ja heikkouksia.Tiedon kaventuminen ja yksipuolistuminen tapahtuu usein huomaamatta. Kaikenlainen tiedollinen ravistelu ja ontologian laajentaminen on tervetullutta. Filosofia auttaa kirkastamaan arvot toiminnan takana.” Jonkinlaista edistystä lienee tapahtunut, sillä oma ymmärrys tuntuu päivä päivältä yhä rajatummalta. Olen käytännössä luopunut toimijoiden rooleihin perustuvasta staattisten typologioiden laatimisesta, sillä jo kansallisetkin kokonaisuudet ovat liian monimutkaisia jäsenneltäväksi yksinkertaisiin laatikoihin. Ajattelun ja mielenkiinnon painopiste on siirtynyt dynaamiseen systeemitason riskiarviointiin ja varautumiseen. Alan hyväksyä, etten pysty koskaan varmuudella käsittämään kokonaisuutta jossa elämme, mutta voin valita ontologiani ja selittää osia siitä.
5. ”Tunnistaa keskeisiä käytännön työelämätaitoja. Jatkoa edelliselle kohdalle. Mitä työelämä kaipaa ja mihin kannattaa omalla polulla panostaa?” Tiettyjen substanssitaitojen ohella pidän yhtenä lupaavimmista taidoista orastavaa strategista ajattelua ja tutkimuksellista otetta. Osaan tunnistaa ja määritellä keskeisiä ongelmia, joihin on mahdollista vaikuttaa ja omaan välillä liialliseltakin ja loputtomalta tuntuvan uteliaisuuden kaikkeen itselle uuteen.
6. ”Pitkän linjan tavoitteena työllistyminen strategiseen hallintoon. Haluan tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää työtä, joka vastaa omia sisäisiä arvojani ja luo hyvinvointia.” Ihmiskunnan yhteinen arvopohja on (turvallisuus)hallinnon, kriisinhallinnan ja riskiarvioinnin ytimessä. Ne määrittävät, mikä on meille kaikille arvokasta ja minkälaisia riskejä kuhunkin arvoon kuuluvan kokonaisuuden kohdalla olemme valmiita sietämään. Tunnistan, että ”hyvä hallinto” on tyhjä rumpu muiden käsitteiden joukossa ja parhaimmillaankin puutteellinen. Koska paluu yleiseen luonnontilaan ei kuitenkaan ole kovin realistinen vaihtoehto ja hallinnon toimien pitäisi olla myös taktisella ja operatiivisella tasolla vaikuttavia, on arvot aina ankkuroitava jonkinlaiseen rakenteelliseen, tai kulttuuriseen substanssiin. Ilman kontekstia minulla ei suoraan sanottuna ole aavistustakaan mitä edellä kuvaamani kulloinkin tarkoittaa. Uskoisin olevani siinä silti kohtuullisen hyvä.

 
Kiitokset kaikille WISE:n mentorointiohjelman osallisille näiden ajatusten kirvoittamisesta.
Jussi Laatikainen, aktori

Tapio Laakso työskentelee vaikuttamistyön asiantuntijana Pelastakaa Lapset  ry:ssä ja edustaa järjestöä WISEn hallituksessa.

Koronapandemia on lapsenoikeuksien kriisi

Koronapandemia on elinaikamme pahin globaali terveyskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin valtioihin ja yhteisöihin. Pandemialla ja sen torjunnalla tulee olemaan syviä vaikutuksia lapsen oikeuksien toteutumiseen, erityisesti köyhissä ja haavoittavissa oloissa elävien lasten kohdalla.

Koronapandemian sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset osuvat pahimmin lapsiin, vaikka itse taudin suhteen lapset eivät kuulu riskiryhmään. Korona uhka romuttaa vuosikymmenten kovalla työllä saavutetut voitot lapsenoikeuksien toteutumisessa. Pelkäämme lapsiköyhyyden, samoin lasten ennenaikaisten kuolemien lisääntyvän. Koulujen sulkeminen johtaa oppimisvaikeuksiin ja koulupudokkuuteen. Lapsiin kohdistuva väkivalta, kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttö lisääntyvät
Maissa, joissa lapsia on jopa puolet väestöstä, tilanteella on kauaskantoiset vaikutukset. Lasten tilanteen heikentyminen voi haitata taloudellista kehitystä ja lisätä epävakautta vuosiksi eteenpäin.

On kuitenkin hyvä todeta, että monella tapaa nämä uhat lapsille ovat saman tyyppisiä niin Suomessa kuin kehittyvissä maissa. Erona on köyhyys ja erityisesti hyvinvointipalveluiden heikkous. Monet köyhät valtiot ovat kuitenkin toimineet ajoissa ja erittäin päättäväisesti koronapandemian torjumisessa. Se on hidastanut epidemiaa merkittävästi monissa maissa ja antanut aikaa varautumiselle.

”Lockdown” vie elannon

Sulkemispolitiikka tarkoittaa sadoille miljoonille ihmisille välitöntä tulojen menetystä. Elantonsa ja ruokansa päivä kerrallaan hankkivat ihmiset näkevät nopeasti nälkää, jos on oltava kotona, eikä toimeentuloa tienaamassa. Erityisesti naiset ovat riippuvaisia näistä epäsäännöllisistä päivätöistä.

Luvut ovat pysäyttäviä. Nälkää kokevien ihmisten määrä uhkaa kaksinkertaistua 265 miljoonaan ihmiseen. Pelastakaa Lasten arvion mukaan koronapandemia uhkaa suistaa köyhyyteen yli 40 miljoonaa lasta ympäri maailma. Olemme erityisen huolissamme raskaana olevien ja imettävien äitien sekä alle 2-vuotiaiden lasten ravitsemuksesta. Jo muutaman kuukauden aliravitsemuksella on pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen kasvuun ja kehitykseen.
Perheiden köyhyys myös johtaa negatiivisiin selviytymisen mekanismeihin. Kriiseissä on tavallista, että lapsiavioliitot, lapsityö ja koulupudokkuus lisääntyvät. Pandemian onkin arvioitu johtavan 13 miljoonaan lapsiavioliittoon vuoteen 2030 mennessä. Kyse on nimenomaan selviytymismekanismeista. Kun perhe ei kykene elättämään kaikkia, tytön naittaminen nuorenakin tarjoaa tavan saada yksi suu ruokittua. Lapsityöhön ja koulupudokkuuteen liittyy samoja mekanismeja: perhe tarvitsee kaikki kädet töihin tai kotia hoitamaan. Taloudelliset vaikeudet ja kriisi myös lisäävät stressiä ja mielenterveysongelmia perheissä. Tämän pelätään johtavan lähisuhdeväkivallan ja lasten kokeman väkivallan lisääntymiseen perheissä.

Taudit uhkaavat koronaepidemian aikana

Uhkana on myös terveyspalveluiden kriisiytyminen. Jopa rikkaimpien valtioiden terveysjärjestelmät ovat olleet kovilla koronaepidemian myötä. Tällaisessa tilanteessa ihmiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa tai ennaltaehkäiseviä terveyspalveluita. Tiedämme Länsi-Afrikan Ebola-epidemian kokemuksista, että itse asiassa muut taudit tappoivat enemmän kuin itse Ebola juuri terveyspalveluiden romahtamisen vuoksi. Johns Hopkins –yliopiston mallinnukset varoittavat jopa miljoonan lapsen menehtymisestä estettävissä oleviin syihin, mikäli terveyspalvelut häiriintyvät vakavalla tavalla. Terveyspalveluiden häiriöt saattavat viedä ehkäisyn 47 miljoonalta naiselta ja johtaa jopa 7 miljoonaan ei-toivottuun raskauteen. Korona on jo nyt johtanut merkittäviin häiriöihin muun muassa tuhkarokon ja polion rokotusohjelmissa.

Koulu ei ole vain oppimisen paikka

Pelastakaa Lapset on haastatellut paljon lapsia kriisi- ja konfliktialueilla ympäri maailmaa. Kysyttäessä siitä, mitä lapset katsovat tarvitsevansa kaikkein eniten, ylivoimaisen enemmistön vastaus on aina sama: koulu on tärkein asia. Nyt kun koulut Suomessa aukesivat kahden kuukauden jälkeen, ymmärrän ainakin itse paremmin näiden lapsien vastauksia.

Koulut ja oppilaitokset on suljettu 1,25 miljardilta lapselta ja nuorelta 150 maassa. Monille lapsille koulu on paljon enemmän kuin pelkästään paikka oppimiselle: koulu tarjoaa kunnollista ruokaa, vanhemmille mahdollisuuden tehdä töitä ja vakautta kriisien keskelle. Koulu myös tarjoaa suojaa perheväkivallalta, lapsityöltä ja lapsiavioliitoilta.

Erityisesti köyhissä valtioissa ja yhteisöissä mahdollisuutta etäopetukseen ei läheskään aina ole. Noin puolilla oppilaista, joiden koulu on suljettu, ei ole käytössään tietokonetta. Etäopetus myös asettaa tytöt eriarvoiseen asemaan, koska tyttöjen pääsy laitteisiin on vieläkin heikompaa. Pelastakaa Lapset hyödyntää esimerkiksi Burkina Fasossa etäopetuksessa radiota, samalla pystytään välittämään tietoa virukselta suojautumisesta.

Koulun keskeytyminen johtaa helposti koulupudokkuuteen. Kokemukset Ebola-kriisistä osoittavat, että perheiden taloudellisen tilanteen heikentyminen teki kouluun paluun monille lapsille mahdottomaksi. Tyttöjen kohdalla koulutuksen pysyvä keskeytyminen on erityisen suuri riski. Sierra Leonessa Ebola-kriisin jälkeen teinityttöjen koulutukseen osallistusmisaste putosi kolmanneksella.

Globaali mobilisaatio koronaa vastaan

Koronapandemia on siitä erityinen kriisi, että se koskettaa kaikkia valtioita yhtä aikaa. Siksi on ymmärrettävää, että huomiota on riittänyt vain rajallisesti tapahtumille maan rajojen ulkopuolella. Pandemian voittaminen vaatii taudin kuriin saamista kaikilla mantereilla. On välttämätöntä tukea hauraiden valtioiden selviämistä tilanteesta. Mitä tarvitaan?

1. Riittävän kansainvälisen rahoituksen kerääminen WHO:n johdolla tapahtuvaan globaalisti koordinoituun koronan vastaiseen terveystyöhön ja rokotteen kehittämiseen. On tärkeää panostaa yhteisötason perusterveydenhuollon vahvistamiseen ja siihen, että jos ja kun rokote saadaan valmiiksi, se on myös köyhien valtioiden ja yhteisöjen ulottuvilla. Lisäksi kehittyvien maiden on pystyttävä kohdistamaan kaikki mahdolliset resurssit koronaepidemian ja sen vaikutusten torjuntaa. Siksi tarvitaan velkojen maksun jäädyttämistä ja velkahelpotuksia.
   
   
2. Kehitysrahoituksen tasosta on syytä pitää kiinni ja samalla varmistaa, että rahoitus on joustavaa ja kanavoituu ennen kaikkea paikalliselle tasolle. Kokemukset Länsi-Afrikan Ebola-epidemian torjunnasta opettavat, että paikallisyhteisöt ovat avainasemassa. Avainasemassa ovat paikallinen omistajuus ja paikallisten, jo olemassa olevien rakenteiden vahvistaminen. Esimerkiksi käy kansallisen ja paikallistason lastensuojelujärjestelmien tukeminen, sillä yhteisötason vapaaehtoisten pyörittämät lastensuojelukomiteat ovat lähellä ihmistä kun hätä on suurin.
   
   
3. Sosiaaliturvajärjestelmien vahvistaminen ja käteisavun lisääminen ovat tärkein keino pandemian massiivisten taloudellisten vaikutusten lieventämiseksi ja lasten suojaamisessa syventyvän köyhyyden seurauksilta. Jos 171 valtiota on jo vahvistanut sosiaaliturvaa ja lisännyt käteisapua. Sosiaaliturvaa vahvistamalla pystytään puuttumaan useisiin Suomen kehityspolitiikan ytimessä oleviin kysymyksiin, kuten naisten ja tyttöjen asemaan sekä lasten pitämiseen koulussa.