BLOGI 3/2020 #wisetalks

Jussi Laatikainen on turvallisuusteemoihin erikoistunut kansainvälisen politiikan- ja SAFER-maisteriohjelman opiskelija Tampereen yliopistossa. Sivuaineinaan hän opiskelee kansainvälistä oikeutta ja datatiedettä. Hän osallistui WISEn kokonaisvaltaisen kriisinhalllinnan mentorointiohjelmaan kaudella 2019-20.
 

​Kulunut mentorointikausi on ollut itselleni monella tapaa hyvin merkittävä ja olen jo etukäteen ylpeä voidessani tulevaisuudessa kertoa olevani WISEn ohjelman alumni.

Huomaan sen ajaneen minut myös takaisin peruskysymysten äärelle ja eräänlaiseen positiiviseen kriisiin. Mitä haluan tehdä ja mihin työelämässä aikaani käyttää? Päädyin muutama vuosi sitten vaihtamaan alaa, koska halusin tehdä jotain merkityksellisempää. Edellisen kommentin valossa olisi helppoa todeta minun halveksuvan vanhaa työtäni tekniikan alalla, mikä ei kuitenkaan suinkaan pidä paikkaansa. Päinvastoin, se on luonut empiiriseen maailmaan pohjaavan vertailevan näkemystavan, josta en mistään hinnasta luopuisi. Ympäristö, jossa elämme, näyttäytyy erilaisena erilaisille ihmisille. Erilaiset taustat ja arvot vaikuttavat suuresti siihen, miten ymmärrämme rauhan ja turvallisuuden.

Tässä ensimmäisessä osiossa pohdin konfliktinehkäisyn ja kriisinhallinnan perusolemusta inhimillisen turvallisuuden valossa.

Rauhasta ja turvallisuudesta puhutaan monella tasolla paljon, mutta valitettavan usein käsitteet jäävät tyhjiksi rummuiksi. Jos esimerkiksi kansalliset ja kansainväliset turvallisuusstrategiat eivät koskaan materialisoidu kaikilta osiltaan monivuotisten tulossopimusten muotoon, on tavoitteiden asettamisessa nähdäkseni jo lähtökohtaisesti epäonnistuttu. Jossakin kohtaa matkaa päädytään tyypillisesti turvallisuuden illuusiota luoviin laastariratkaisuihin, jotka eivät pitkällä tähtäimellä rakenna mitään uutta, vaan parhaimmillaan vain pitävät väkivallan määrän ja laadun siedettävällä tasolla. Toisaalta, onhan tämän tapainen McDonald’s-tyyppinen käytös meille myös ominaista. Ilmiö esiintyy monessa arkipäiväisessä asiassa, on vain yksinkertaisesti helpompaa tyytyä helposti saatavilla olevaan siedettävään tapaan, vaikka tarjolla on parempiakin vaihtoehtoja. Miksi rauha ja turvallisuus muodostaisivat poikkeuksen? Ja taas toisaalta, koska yhteiskuntamme on niin moninainen, ehkä ihan ok -ratkaisu on myös ainoa toimiva? Ehkä strategian tuleekin olla mahtipontinen ja korkealentoinen, koska taktiselle ja operatiiviselle tasolle liukuessa se kokee äänestysdilemmojen muodossa väistämättä jonkinlaisen inflaation.

Varsin hyvin tunnetun utopiateorian mukaan rauha voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen muotoonsa. Ensimmäisen kohdalla fyysinen väkivalta, jota vaikeammin havaittavat rakenteelliset ja kulttuuriset muodot tukevat ja motivoivat on saatu kitkettyä. Jälkimmäisessä utopia on saavutettu ja rakenteellinen, sekä kulttuurinenkin väkivalta on kaikonnut.  Epistemologisesti en usko enää kummankaan rauhan saavuttamiseen. Monen ideologian tavoin ajatus on kaunis, mutta nähdäkseni todellisuudessa mahdoton, omasipa yksilö minkälaisen ontologisen katsantokannan hyvänsä. Ihminen on paitsi poliittinen eläin, myös yhteiskuntiemme tavoin perustavan ristiriitainen luomus.

Suurelta osin tämän vuoksi olen itse päätynyt kannattamaan dialektiseen monismiin perustuvaa ontologiaa, jota joskus kutsutaan myös dualistiseksi monismiksi. Mainitussa kokonaistodellisuudessa ilmiö, esimerkiksi väkivalta, on olemassa tiedostomattomana oliona meistä ja näkemyksistämme huolimatta, eikä sillä ole vakaata olomuotoa. Vasta tullessamme tietoiseksi sen olemassaolosta, annamme sille erilaisia muotoja sekä merkityksiä, jotka tekevät harmaasta valkoisempaa tai mustempaa.

Kansainvälisen politiikan perspektiivistä tarkastellen ajattelun perusta vastaa hyvin pitkälle konstruktivismia. Kansainvälinen anarkia on olemassa, mutta voimme vaikuttaa jossakin määrin sen laatuun. Näin ollen, rauhakin on lähtökohtaisesti olemassa, mutta havaitessamme ilmiön siihen on liittynyt jo muita elementtejä, myös rakenteellista, kulttuurista ja fyysistä väkivaltaa. Poliisi-instituution muodostuminen ja olemassaolo on tästä oiva esimerkki. Nimeämme normatiivisesti voimankäytöksi tavan, jolla pidämme yllä sinällään tarpeellista yhteiskuntarauhaa, vaikka pohjimmiltaan hallinnassa on kyse kuitenkin edellä mainituista väkivallan muodoista. Uskon silti, että erilaisten ihmisten rauhallinen yhteiselo on mahdollista pragmaattiseen/empiiriseen(?) rauhaan liittyneiden muiden peruselementtien, kuten turvallisuuden ja vapauden turvin, sillä muodostavathan ne yhdessä pohjan nykyisenkaltaisille yhteiskuntasopimuksille.

Tästä syystä olen kuluneella talvikaudella pohtinut mentorointiohjelman ja maisteriopintojeni puitteissa paljon kansalaisyhteiskunnan ja kansallisvaltion välisiä turvallisuuksien ja vapauksien vuorovaikutuksia. On ollut valaisevaa, joskin raadollistakin sisäistää, ettei kehittynytkään demokraattinen valtio pysty lopultakaan tarjoamaan kuin fyysistä (objektiivista) turvallisuutta kaikille kansalaisilleen sortumatta autoritäärisyyteen. Psyykkinen (subjektiivinen) turvallisuuden tunne ei yllä kaikkialle, eikä koskaan tule yltämäänkään kaikkialle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei jokainen yksilö voi olla yhtä aikaa vallassa ja ne, jotka kulloinkin ovat, ovat hyvässä tahdossaankin oman rajallisen käsityskykynsä vankeja. Siksi poliittinen luottamus, sekä läpinäkyvä vallan kolmijako ovat kumpikin yhtä tärkeitä.

Ehkä pitäisikin kompromissina lakata käyttämästä kansallisvaltion käsitettä laajassa mittakaavassa, tai alkaa puhumaan kansoja tai sosiaalisia ryhmiä sisältävistä valtioista? Ja tässä piilee myös kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan suurin dilemma. Miten voidaan luoda puitteita rauhalle lähtökohtaisesti väkivallalla eriarvoistavan valtiokonseptin sisällä, varsinkin, jos todellista rauhaa ei ole olemassa kuin metateoriatasolla?

Ehkä juuri sen vuoksi kriisinhallinta ja -ehkäisy ovat käsitteinäkin soveliaampia, kuin rauha. Pyrimme hallitsemaan kriisejä, koska meillä ei todellisuudessa ole muuta vaihtoehtoa. Pyrkiessämme onnistuneeseen kriisin ehkäisyyn, hallitsemmekin itseasiassa vain kulloisenkin käsillä olevan kiistan intensiteettiä poliittisin, rauhanomaisin keinoin, jottei se kehittyisi kriisiksi. Prosessin päätyttyä tyydymme, ja olemme joskus tyytyväisiäkin kumiseen hallintohamppariimme, koska täydellinen vaihtoehto naapurikorttelin ravintolalle sijaitsee valovuosien päässä naapurigalaksissa. Jos sielläkään.

Pelkistettynä kokonaisvaltaisessa lähestymisessä kyse on siis siitä, keiden hallinnollisen (väki)vallan oikeutus on parempaa, ketkä herättävät eniten luottamusta ja keitä päätetään tukea. Olettaen siis, että ihmisten fyysinen selviäminen on turvattu. Kuulostaa aika pessimistiseltä. Onneksi vallan oikeutusta on kuitenkin mahdollista arvottaa ihmis- ja perusoikeuksien kautta. Nähdäkseni hallintokoneisto, joka saa ihmisoikeusbingossa eniten rasteja ruutuun, tulisi julistaa voittajaksi. On sinällään surullista, ettei yksikään niistä pysty saamaan kaikkia oikein. Jakamattomia oikeuksia joudutaan punnitsemaan toisiaan vastaan, jolloin myös vallan kiertokulku jatkaa pyörimistään.

Seuraavaksi vastaan lyhyesti mentorointiohjelman alussa syksyllä 2019 asettamiini tavoitteisiin nykyisen ymmärrykseni pohjalta

1. ”Ymmärtää paremmin sotilaallisen kriisinhallinnan ja siviilikriisinhallinnan yhteistä rajapintaa.  Missioiden vastuualueet tuntuvat välillä veteen piirretyiltä, jonka seurauksena kokonaisuutta on välillä vaikea hahmottaa. Toiminnan laatuun sidottua vaikuttavuutta voi olla tämän myötä vaikea seurata.”Selkeää rajapintaa ei ole, tai ainakaan sitä ei pitäisi olla. Sotilaalliset operaatiot keskittyvät usein paikallisten ihmisten jokapäiväisiin huoliin siinä, missä siviilistatuksella maassa toimivat tarkkailijat tekevät havaintoja aseellisten yhteenottojen kulusta. Keskiössä on poliittisen prosessin luoma mandaatti ja sen paikallinen tulkinta. Nähdäkseni suuret missiot, olivatpa ne sitten siviili-, tai kriisinhallintaa voivat tuoda tilapäistä vakautta, mutteivat kestävää rauhaa. Todellinen turvallisuus on rakenteellista ja kulttuurista, jota luodaan samoin keinoin loputtomasti toistaen. Se on epävarmaa, kallista, hidasta ja turhauttavaa työtä, jonka vaikuttavuutta voidaan kuitenkin mitata jatkuvasti päivittyvän riskiarvion seurannalla.
2. ”Ymmärtää paremmin kansalaisyhteiskunnan tyypillisiä vaikuttamismahdollisuuksia ja rajoitteita konfliktin ehkäisyssä. Kokonaisuus on itselleni selvästi vaikein. On helppoa seurata tapahtumien kulkua reaktiivisesti/sivusta konfliktin aikana, tai analysoida tapahtumia jälkikäteen. Kansalaisyhteiskunnan ”sosiaalisen sään” laajat muutokset ovat kuitenkin avain konfliktin synnyssä.”Riskiarviointi on jälleen pääosassa ja sen tulee keskittyä hallinnon, sekä kansalaisyhteiskunnan väliseen poliittiseen kanssakäymiseen. Koska kiistojen kehittymistä konfliktiksi on hyvin vaikea, ellei mahdoton ennustaa, täytyy varautumisessa ylläpitää useita vaihtoehtoisia aikajanoja. Strategia ja tavoitteet tulee asettaa korkealentoisesti. Samalla täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei niitä tulla kokonaisuutena koskaan saavuttamaan.
3. ”Sisäistää IGO-toimijoiden yhteistyön painopisteet ja haasteet. Kansainvälisten järjestöjen ensimmäinen haaste on selättää keskinäiset konfliktinsa. Miten hyvin tämä keskimäärin onnistuu ja kuinka paljon selvittämättömät solmut vaikuttavat ulospäin kohdistuvaan toimintaan?” Instituutioiden välisiä konflikteja on käytännön tasolla mahdoton poistaa kokonaan, sillä hallitustenväliset organisaatiot toimivat valtioiden tavoin keskenään anarkiassa ja niillä on samankaltaiset sisäiset heikkoudet. Mikäli laajasta mandaatista päästään poliittiseen sopuun ja organisaatiot toimivat eettisesti, niillä on suoraviivaisemman hallintorakenteensa puolesta kuitenkin demokraattista valtiota paremmat edellytykset vaikuttaa positiivisesti tapahtumien kulkuun.
4. ”Tunnistaa omia tiedollisia vahvuuksia ja heikkouksia.Tiedon kaventuminen ja yksipuolistuminen tapahtuu usein huomaamatta. Kaikenlainen tiedollinen ravistelu ja ontologian laajentaminen on tervetullutta. Filosofia auttaa kirkastamaan arvot toiminnan takana.” Jonkinlaista edistystä lienee tapahtunut, sillä oma ymmärrys tuntuu päivä päivältä yhä rajatummalta. Olen käytännössä luopunut toimijoiden rooleihin perustuvasta staattisten typologioiden laatimisesta, sillä jo kansallisetkin kokonaisuudet ovat liian monimutkaisia jäsenneltäväksi yksinkertaisiin laatikoihin. Ajattelun ja mielenkiinnon painopiste on siirtynyt dynaamiseen systeemitason riskiarviointiin ja varautumiseen. Alan hyväksyä, etten pysty koskaan varmuudella käsittämään kokonaisuutta jossa elämme, mutta voin valita ontologiani ja selittää osia siitä.
5. ”Tunnistaa keskeisiä käytännön työelämätaitoja. Jatkoa edelliselle kohdalle. Mitä työelämä kaipaa ja mihin kannattaa omalla polulla panostaa?” Tiettyjen substanssitaitojen ohella pidän yhtenä lupaavimmista taidoista orastavaa strategista ajattelua ja tutkimuksellista otetta. Osaan tunnistaa ja määritellä keskeisiä ongelmia, joihin on mahdollista vaikuttaa ja omaan välillä liialliseltakin ja loputtomalta tuntuvan uteliaisuuden kaikkeen itselle uuteen.
6. ”Pitkän linjan tavoitteena työllistyminen strategiseen hallintoon. Haluan tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää työtä, joka vastaa omia sisäisiä arvojani ja luo hyvinvointia.” Ihmiskunnan yhteinen arvopohja on (turvallisuus)hallinnon, kriisinhallinnan ja riskiarvioinnin ytimessä. Ne määrittävät, mikä on meille kaikille arvokasta ja minkälaisia riskejä kuhunkin arvoon kuuluvan kokonaisuuden kohdalla olemme valmiita sietämään. Tunnistan, että ”hyvä hallinto” on tyhjä rumpu muiden käsitteiden joukossa ja parhaimmillaankin puutteellinen. Koska paluu yleiseen luonnontilaan ei kuitenkaan ole kovin realistinen vaihtoehto ja hallinnon toimien pitäisi olla myös taktisella ja operatiivisella tasolla vaikuttavia, on arvot aina ankkuroitava jonkinlaiseen rakenteelliseen, tai kulttuuriseen substanssiin. Ilman kontekstia minulla ei suoraan sanottuna ole aavistustakaan mitä edellä kuvaamani kulloinkin tarkoittaa. Uskoisin olevani siinä silti kohtuullisen hyvä.

 
Kiitokset kaikille WISE:n mentorointiohjelman osallisille näiden ajatusten kirvoittamisesta.
Jussi Laatikainen, aktori