Saadaanko sotarikoksiin syyllistyneitä koskaan tuomittua?

Saadaanko sotarikoksiin syyllistyneitä koskaan tuomittua?

Viime vuosina valitettavat suuntaukset kansainvälisessä politiikassa ja valtioiden välisissä suhteissa ovat saaneet tilaa. Monen valtion siirtyminen totalitäärisen hallinnon piirteisiin, suurvaltojen politiikan muutokset, Lähi-idässä jatkuva sotatila ja siviilien ahdinko, sekä ihmisoikeusaktivistien tai toimittajien vaino ovat vahvistaneet mielikuvaa siitä, että kansainvälisesti aiemmin sovitut ihmisoikeudet ovat ahtaalla. Räikeidenkin kansainvälisten rikosten tuomitsijoita tuntuu olevan entistä vähemmän. Kun 1990-luvun kansanmurhien jälkeen toisteltiin termiä ’never again’, perustettiin kansainvälisiä tribunaaleja ja oikeusistuimia, ja velvoitettiin YK:ta ja valtioita suojelemaan ihmishenkiä, viime aikojen tapahtumat ovat pysäyttäneet optimistisen hengen. Tuntuu jopa, että kehitystä on alettu kääntää taaksepäin.

Olen työskennellyt vuoden 2018 keväästä lähtien toiminnanjohtajana Justice Rapid Response-järjestössä Genevessä. Tavoitteenamme on varmistaa, että kansainvälisellä yhteisöllä on käytettävissään parhaat asiantuntijat sotarikosten ja ihmisoikeusloukkausten tutkimiseen, todisteiden keräämiseen ja todistajien haastattelemiseen. Visiona on, että kansainvälisten oikeusmekanismien ja kansallisten oikeuslaitosten on täten mahdollista saattaa rikoksiin syyllistyneet oikeuteen. Ylläpidämme noin 700 asiantuntijan tietokantaa, josta löytyy nopeasti ammattitaitoinen, kielitaitoinen ja kokenut asiantuntija kulloiseenkin tutkintaan.
Vuodesta 2009 alkaneen toimintamme avulla on löydetty tutkijat nopeallakin aikataululla kansainvälisiin operaatioihin, joiden kohteena on ollut selvittää ihmisoikeusrikoksia esimerkiksi Syyriassa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Gambiassa, Myanmarissa ja latinalaisen Amerikan maissa. Yhtenä painopistealueenamme on naisiin ja lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tutkiminen. Viime vuosien maailman vakavimpien ihmisoikeusrikosten näyttämönä on ollut Lähi-itä.
 
Myös Afrikan valtioissa on tapahtunut järkyttäviä ihmisoikeusrikoksia. Viime vuonna maailma katsoi Myanmarin satojen tuhansien rohingya-pakolaisten virtaa naapurimaahansa. Näihin, ja moneen muuhun maahan on lähetetty YK:n toimesta tutkimuskomissioita selvittämään tapahtuneita rikoksia, keräämään todisteita, haastattelemaan todistajia ja dokumentoimaan lausuntoja. Järjestömme on tukenut monia kyseisiä komissioita lähettämällä niihin tarvittavat asiantuntijat, joiden tehtävänä on ollut seksuaalirikosten uhreiksi joutuneiden henkilöiden, pääosin naisten ja lasten haastattelu, syyttäjille menevän materiaalin valmistelu tai sotilasoperaatioiden komentoketjujen analysointi. Asiantuntijoidemme avustuksella kerätty materiaali on oleellinen osa todistusaineistoa, jonka avulla tekijät voidaan saada vastuuseen ja tuomittua.
 
Työmme saa paljon arvostusta. On koettu tärkeäksi, että sotarikokset, ihmisyyteen kohdistuvat rikokset ja kansanmurhat tutkitaan, niihin syyllistyneet saatetaan vastuuteen, ja että uhrit kokevat edes jossain määrin oikeuden toteutuneen. Monissa tällaisissa prosesseissa onkin edetty. Liian usein kuitenkin rikosten ja tekijöiden selvittäminen on hidasta, pysähtynyt, tai ei edes alkanut. Monesti kysytään myös, että mitä tapahtuu sen jälkeen, kun tietoa ja todisteita rikoksista ja tekijöistä on kerätty ja todistajien tai uhrien kertomukset dokumentoitu. 
 
Tähän haasteeseen vastaamiseksi perustettiin 1990-luvulla erityisiä kansainvälisiä tuomioistuimia, joissa sotarikoksia alettiin käsitellä. Jugoslavian ja Ruandan sotarikosten ja kansanmurhien käsittelemiseksi perustettiin erilliset tribunaalit, Haagiin ja Arushaan. Koettiin, että ainoa keino saattaa vastuuseen kansanmurhien suunnittelijat, tekijät ja muut vastuulliset, oli oikeuskäsittely kansainvälisellä tasolla rikosten vakavuuden ja laajuuden vuoksi. Molemmat oikeusistuimet onnistuivatkin käsittelemään ja antamaan tuomiot kymmenissä rikosprosesseissa, Jugoslavia-tuomioistuin antoi 90 langettavaa tuomiota ja Ruanda-tuomioistuin 62.
 
Vuonna 1998 perustettiin Haagissa sijaitseva Kansainvälinen rikostuomioistuin. Odotukset rikostuomioistuimen toiminnalle olivat korkeat. Rooman perussäännön allekirjoittaneiden valtioiden tavoitteena oli luoda kansainvälinen tuomioistuin, joka käsittelee vakavia kansainvälisiä rikoksia (nk. international core crimes) ja jolla on valtuudet nostaa syytteitä kyseisten rikosten tekijöitä vastaan missä ikinä nämä ovatkaan, viedä syytteet oikeuskäsittelyyn sekä langettaa tuomiot. Vaikka Rooman sopimukseen on sitoutunut valtaosa maailman valtioista (122), painii tuomioistuin monenlaisten haasteiden kanssa. Se on nostanut tähän mennessä julkiset syytteet 44 henkilöä vastaan, mutta antanut vain muutaman langettavan tuomion. Prosessit ovat olleet hitaita, mutta myös monimutkaisia ja vaikeita. Tuomioistuinta on syytetty valikoimisesta syytteiden suhteen, kun suurin osa syytteistä on nostettu afrikkalaisten valtioiden poliitikkoja, sotilasjohtajia tai kapinallistoimijoita kohtaan. Lisäksi viime aikoina syyttäjä on epäonnistunut muutamassa keskeisessä käsittelyssä, kun langettava tuomio on joko kaatunut valitusprosessissa tai jo oikeudessa. Esimerkkinä tästä valituskäsittelyssä tullut vapauttava tuomio kongolaista Jean-Pierre Bembaa vastaan liittyen tämän joukkojen syyllistymiseen seksuaalirikoksiin Keski-Afrikan tasavallassa, ja oikeuden vapauttava tuomio Norsunluurannikon entistä presidenttiä Laurent Gbagboa vastaan. Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan puuttuminen rikostuomioistuimen perustaneen sopimuksen allekirjoittajista on myös heikentänyt tuomioistuimen mahdollisuuksia toimia, kun tuki YK:n turvaneuvostossa jää puuttumaan, eikä turvaneuvosto pysty pyytämään syyttäjää tutkimaan rikoksia kyseisten maiden veto-oikeuden vuoksi.
 
Sotarikoksia ja vakavia ihmisoikeusrikoksia tutkitaan ja käsitellään toki myös kansallisissa tuomioistuimissa, minkä tulisikin olla pääsääntöisesti rikosten ensimmäinen käsittelyinstanssi. Sotarikoksista syyttäminen on kuitenkin monesti mahdotonta niiden tapahtumamaissa, siksi että maissa on käynnissä konflikti tai täysimittainen sota ja valtio ja sen rakenteet mukaan lukien oikeusistuimien toiminta on romahtanut, tai siksi että valtion oma hallinto on sotarikosten tekijä tai peittelijä. Kun sotarikosten tekijöiden syyttäminen ei ole mahdollista rikosten tapahtumamaissa, eikä syytteitä saada kansainvälisen rikostuomioistuimen käsiteltäväksi, on vakavien rikosten kohdalla jouduttu monesti tilanteeseen, jossa syylliset kulkevat ja matkustavat vapaasti, ilman pelkoa joutumisesta oikeuteen.
 
Viime aikoina onkin kuultu enenevässä määrin vaatimuksia dynaamisempiin ja innovatiivisempiin ratkaisuihin sotarikollisten saattamisessa vastuuseen. Useassa Euroopan maassa syyttäjät ja oikeuslaitokset ovat alkaneet nähdä rankaisemattomuuden erittäin ongelmalliseksi ja kokeneet velvoitteenaan tehdä tarvittavansa sen lopettamiseksi. Tämä on saanut syyttäjiä ja oikeuslaitoksia katsomaan toimivaltaansa laajemmalta kannalta. On alettu puhua nk. universaalista toimivallasta. Sen mukaan valtiot voivat nostaa syytteen maaperällään oleskelevaa, tai vain maansa kautta läpikulkevaa sotarikoksiin syyllistynyttä henkilöä kohtaan riippumatta syytetyn kansallisuudesta tai missä maassa rikos on tehty, tai uhrien kansallisuudesta tai oleskelumaasta. Näkemyksen periaatteena on, että sellaiset rikokset kuten sotarikos, rikos ihmisyyttä vastaan ja kansanmurha vaarantavat ihmiskunnan ja inhimillisyyden perusteet, ja tekijöitä voidaan syyttää niistä minkä tahansa maan tuomioistuimessa, kunhan vaan henkilö on maan maaperällä.
 
Tämän mukaan on joissain maissa viety eteenpäin oikeustapauksia, joissa sotarikollisia on saatu syytteeseen ja jopa tuomittu. Syytteitä on nostettu muun muassa Saksassa, Ruotsissa ja Ranskassa isis-taistelijoita vastaan, ja joissain saatu tuomiotkin. Kyse on kuitenkin vielä pienistä puroista. Rankaisemattomuuden ongelmaa tuskin pystytään ratkaisemaan ainakaan vallitsevan kansainvälisen politiikan hengen aikana. Mutta jotain positiivista voi nähdä siinä, että on alettu löytää ratkaisuja, vaikka pienempiäkin, silloin kun valtiot ovat kyvyttömiä tai haluttomia löytämään ratkaisuja. On myös ilmaantunut pienempiä toimijoita, jotka ovat valmiita kehittämään ja viemään eteenpäin uusia ideoita ja toimintatapoja jotkut niistä ennennäkemättömiä. Kansalaisjärjestöt ovat alkaneet kerätä todistajanlausuntoja ja todisteita sotarikoksista, tavoitteenaan uhrien yhdessä nostamat kanteet tai valtioiden eteenpäin viemät syytteet rikoksiin syyllistyneitä vastaan. On myös huomattu digitaaliteknologian antamat mahdollisuudet todisteiden keräämisessä ihmisoikeusrikoksissa sekä sähköisen materiaalin hyväksyminen todistusaineistoksi oikeusistuimissa. Monessa tapauksessa rikoksista on olemassa kuvia tai videoita tai sosiaalisessa mediassa jaettua väkivaltaan yllyttävää materiaalia, tai vapaassa nettipohjaisessa tutkinnassa tekijöille tai tapahtumapaikoille löydetään nimet ja taustat.
 
Parasta tietenkin olisi, että sotarikokset voitaisiin estää ennen kuin ne tapahtuvat ja että sotien ja konfliktien säännöt estäisivät rikokset, erityisesti siviilejä vastaan. Valitettavasti emme kuitenkaan elä sellaisessa maailmassa. Se, mitä kuitenkin voimme tehdä sekä valtioiden että järjestöjen tasolla, on etsiä ja tarjota uusia, kenties erilaisia ratkaisuja näihin vaikeisiin haasteisiin. Tavoitteena on oltava sotarikollisten tuomiolle saattaminen ja oikeuden toteutuminen.

Nina Suomalainen toimii Genevessä sijaitsevan Justice Rapid Response-järjestön toiminnanjohtajana. Hän on työskennellyt aiemmin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön palveluksessa, vuosina 2015-2018 Pohjois-Makedonian Skopje-operaation päällikkönä ja vuosina 2012-2015 Bosnia-Hertsegovina operaation apulaispäällikkönä. Aiemmin Suomalainen on toiminut myös YK:n kehitysohjelman ja Kirkon Ulkomaanavun palveluksessa. Nina Suomalainen on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri Åbo Akademista.