PUHEENVUOROJA TURVALLISUUDESTA 6/2018

Proaktiivinen ajattelu edellyttää yhteyttä ihmiseen

Kun menetämme yhteyden asian ytimeen, menetämme liikaa. Kriisinhallinnan kontekstissa liian arvokasta menetettäväksi on yhteys kentälle. Ei kuitenkaan mitä tahansa yhteys, vaan moniääninen ja moniammatillinen yhteys. Sen äänentoiston on syytä olla niin herkällä, että hiljaisuudenkin signaalit huomataan ja kyetään analysoimaan. Uutta rakentaessamme voimme luopua paljosta, mutta emme yhteydestä ytimeen.

Havainnollistetaan asiaa käytännön esimerkin kautta: kriisit vertautuvat mielessäni tulipaloon. Palossa aine yhtyy happeen, kun olosuhteet tälle ketjureaktiolle ovat olemassa. Tilanteessa on oltava palavaa materiaalia, happea ja riittävän kuuma palavan aineen syttymispisteeseen nähden. Kun lämpötila nousee riittävästi, seuraavakin aine syttyy ja lopulta kaikki palaa. Tulipalo sammuu, kun olosuhteet palamiselle eivät ole enää otolliset, mutta syttyy taas uudelleen, jos oikeat elementit kohtaavat uudelleen oikeassa suhteessa.
Useimmiten tulipalossa vaarallisinta on savu, joka voi kantautua kauaskin. Ymmärrämme väistää kuumaa tulta, mutta moni meistä jopa maksaa siitä, että saa vetää tupakan savua keuhkoihinsa tai hengittää tehosteeksi tarkoitettua värisumua rokkikonsertissa. Olemme arjessa tottuneet, että savu ei tarkoita välitöntä vaaraa. Silti tulipalotilanteessa savuun olisi kuitenkin tärkeää reagoida ajoissa, sillä kaikkia myrkyllisiä kaasuja ei voi nähdä eikä haistaa. Aineen palaessa syntyy yhdisteitä, jotka voivat hengitettynä olla ihmiselle hengenvaarallisia. Joskus vasta ensimmäinen kuolonuhri on indikaatio, johon osaamme reagoida.

Kriisien alkuvaiheessa kehitys on niin hidasta, että muutosta huonompaan on hankala huomata. Saatamme hengittää savua melko pitkään ennen kuin huomaamme, että hengitysilmassa on jotain vialla. Toisaalta tiedämme, että kriisi voi toimia yhteiskunnassa myös positiivisesti ja saada kaaosvaiheen jälkeen aikaan hyvää. Voimme siis järkevästä syystä antaa itsemme turtua jatkuvaan vaaran hajuun, koska aika ja odottaminen ovat joskus positiivisen muutoksen tärkeä resurssi. Ei tulipalokaan ole mustavalkoisesti vaarallinen ilmiö. Vaikkapa kynttilässä pysyessään liekki on erityisen kaunis ja turvallinenkin.

Nopeatempoisessa ja verkottuneessa maailmassa ei-toivottuihin käänteisiin varautuminen, siis proaktiivinen ajattelu, on monimutkaista ja siksi myös haastavaa. Ytimen erottaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, mikä vaikeuttaa hengenvaarallisen tilanteen ennaltaehkäisyä. Joskus aikaisemmin hyväksi havaittu ratkaisu sysääkin osatekijöiden suhteen muututtua liikkeelle jotain aivan muuta, kuin mitä oli hyvässä tarkoituksessa ajateltu. Oman ammatin ja organisaation rautainen osaaminen ei enää yksinään riitä, vaan hätätilanteisiin varautuminen edellyttää yhteiskunnan eri toimijoiden rooleihin ja vastuisiin perehtymistä pieteetillä, mielellään jo normaaliolosuhteiden aikana.

Tulipalotilanteessa paikalle hälytetään ensin ne ammattilaiset, jotka parhaiten kykenevät tilanteessa toimimaan, ja välittömän vaaran jälkeen tilannetta selvitetään monen toimijan ja monen ammatin toimin. Vaikeimmassa tilanteessa on ensimmäisenä paikalla olija, jonka on syytä osata toimia järkevästi siihen saakka, että pelastusviranomainen on paikalla, vaikka se hänen kompetenssiinsa ei kuuluisikaan. Tilanteen jälkipyykissä on aivan oleellista, että syyllisiä etsitään ainoastaan rikostutkinnan viitekehyksessä – muutoin vain syillä on merkitystä. Ihmisen syyllistäminen johtaa vain vaaratilanteiden peittelyyn, ja pitkällä aikavälillä uuteen onnettomuuteen.

Avoin virheisiin ja vaaratilanteisiin liittyvä keskustelu on tutkitusti tehokas turvallisuuden peruspilareiden, luottamuksen ja totuuden, rakennusaine. Proaktiivisessa ajattelussa ja toiminnassa on lopulta kysymys siitä, osaammeko tehdä toimimattomat käytänteet näkyviksi, ja kykenemmekö luopumaan niistä? Entä osaammeko nähdä ytimeen ja siihen, mitä ei missään tapauksessa kannata muuttaa? Jokaisella meistä on omassa ympäristömme monia rooleja. Joskus rooli, joka näkyy vaikkapa ammatin kautta ulkopuolisille, ei olekaan se rooli, jonka kautta kriisin ytimeen ja tilanteen purkautumiseen voisi päästä kiinni. Paras yhteys kentälle voi kulkea heikkojen signaalien, mutta vahvan luottamuksen kautta.

Onnettomuustutkinnoissa on tullut esiin vuosien varrella, että tilanteet ovat joskus kehittyneet väärään suuntaan erityisesti siksi, että hyvässä tarkoituksessa tilannetta ratkomaan tullut ihminen ei ole ollut valmis luopumaan siitä, minkä on etukäteen ajatellut olevan tilanteessa oikein. Lisäksi on huomattu, että useimmiten tilanteen kehittyessä paikalla on kuitenkin ollut joku, joka on nähnyt mitä tapahtuu, mutta hän ei joko ole sanonut mitään tai ei ole tullut kuulluksi. Oleellista on, että vääräksi osoittautunut toiminta on harvoin ollut tahallista, tieto vain ei ole kulkenut tai vaikuttanut.

Kriisinhallinnan kompleksisessa operaatioympäristössä proaktiivinen ajattelu ja toiminta ilmenee ihmisten välisenä käytännön yhteytenä ja yhteistyönä yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Siten kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan kehyksessä ydin on lopulta ihminen. Yhteyttä ihmiseen kannattaa rakentaa päivittäin.
 
Kirjoittajasta
KM Minna Ruolanto osallistui WISE:n mentoriohjelmaan aktorina 2017-2018. Ruolanto työskentelee lentoturvallisuuden kehittämisen parissa, toimii pooliopettajana Puolustusvoimien kansainvälisessä keskuksessa, ja on Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen jatko-opiskelija. Tuleva väitöskirja käsittelee inhimillistä tekijää (human factor) ymmärtävien ei-teknisten taitojen ilmentymistä kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan kontekstissa. 
​
Linkittyen tekstiin ajatuksia mentoriohjelmaan osallistumisesta:
Olen havainnut WISE:n mentoriohjelmavuoden aikana juuri luopumisvalmiuteni kehittyneen. WISE:n tapa kohtauttaa eri taustaisia ja -ikäisiä, uransa eri vaiheessa olevia ihmisiä luontevasti saman asian äärelle on tuonut ulottuvilleni niin paljon kiinnostavia näkökulmia, että oman tilannekuvan kehittäminen ei ole tuntunut mistään luopumiselta vaan rikastumiselta. Kohtaamiset mentorini, professori Helena Rannan kanssa ovat oma lukunsa. Koen mentoriohjelman kautta päässeeni sellaiseen vuorovaikutukselliseen oppimisen prosessiin, jollaista en olisi koskaan voinut löytää kirjoista. WISE:n mentoriohjelma rakentaa osaltaan konkreettisia mahdollisuuksia moniammatillisen kriisinhallinnan toimijoiden verkoston jalostumiseen Suomessa. ​