Puheenvuoroja turvallisuudesta 15/2018

Paikallinen omistajuus ja inkluusio oleellisia elementtejä rauhan rakentamisessa

Ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate, demokratia, vapaat markkinat – hyviä asioita, eikö vain?
Mutta entä, jos ne eivät vain pure?

YK:n pääsihteerin vuonna 1991 julkistama An Agenda for Peace asetti konfliktin jälkeiselle rauhanrakennukselle suunnan. Raportissa konfliktien juurisyiksi lueteltiin taloudellinen ahdinko, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus sekä poliittinen sorto. Näitä ongelmia lähdettiin kylmän sodan jälkeisessä maailmassa perkaamaan uudella, entistä interventionistisemmalla otteella niin Bosniassa, Kosovossa, Afganistanissa kuin Liberiassakin. Uusi ymmärrys alussa mainituista komponenteista koostuvasta liberaalista rauhasta toimi ”one-size-fits-all”-tyyppisenä ratkaisuna maiden ongelmille. Liberaalin rauhan ympärille keskittyviä interventioita johdettiin kovalla kädellä ylhäältä alaspäin katsoen.

Liberaalin rauhan kritiikki on eräs rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskeisistä teorianäkökulmista. Kriitikot ovat tarttuneet juurikin liberaalin rauhan ylhäältä alaspäin suuntautuvaan luonteeseen: sen ei nähdä tavoittavan niitä, joita rauhanrakennuksen pitäisi koskea eli paikallisia ihmisiä. Sen sijaan prosessi on usein pelkistynyt dialogiksi kansainvälisten järjestöjen, valtioiden ja rahoituslaitosten sekä poliittisten eliittien välillä. Paikallisen omistajuuden ja inkluusion puutteen on nähty lopulta vaikuttavan siihen, miten legitiimiksi rauhanrakennus koetaan, kuinka tehokasta se on sekä miten paikalliset äänet tulevat prosessissa kuulluksi. Ennen kaikkea rauhanrakennus pyrkimykset eivät ole kriitikkojen mukaan vastanneet kansalaisten jokapäiväisiä tarpeita.

Eräs havainnollistava ja yksinkertainen esimerkki siitä kuinka paikallisten ihmisten elämän realiteetit voidaan laiminlyödä, on Jugoslavian hajoamisen myötä markkinasosialismista kapitalismiin siirtyneen Bosnia ja Hertsegovinan sodanjälkeinen yksityistämisprosessi. Kuten useissa muissa aiemmista siirtymätalouksista, myös Bosniassa osa valtion omistamien yritysten yksityistämisestä tehtiin ns. kuponkimenetelmällä, jossa yritysten osakkeita jaettiin yksityistämiskuponkien muodossa kansalaisille, usein esimerkiksi vastineena sodan aikana maksamattomista palkoista, eläkkeistä ja muista etuuksista. Tavoitteena tällä liberaalin rauhan markkinaliberalismiajatteluun pohjanneella lähestymistavalla oli luoda pohja talouskasvulle ja sodasta palautumiselle, sekä erottaa politiikka taloudesta.

Kuinka lopulta kävikään? Köyhyydestä, työttömyydestä ja sosiaalisen turvaverkon puutteesta kärsivät tavalliset bosnialaiset eivät luonnollisesti pystyneet osallistumaan pitkää aikajännettä vaativaan yritystoiminnan kehittämiseen, vaan osakkeita alettiin pian myymään eteenpäin. Koska sodasta toipuvilla bosnialaisilla oli peruselämäntarpeet täytettävänä, osakkeita ostamaan tarjoutuivat poliittiset eliitit, varakkaat rikolliset ja sotataloudesta hyötyneet – eli he keillä vastaavassa sodanjälkeisessä tilanteessa löytyi varaa. Kiireellä eteenpäin ajettu ja paikallisten ihmisten elämäntilanteet unohtanut yksityistämisprosessi lopulta kontribuoi konfliktin jakolinjojen heijastumiseen talouteen sekä johti lyhytkatseiseen riistoon ja useissa tapauksissa yritysten varojen tyhjentämiseen ja konkursseihin. Talouden heikko tila ja korruption yleisyys ovat kantaneet aina tähän päivään saakka – viimeksi vuonna 2014 ne johtivat läpi maan levinneisiin valtaviin protesteihin, osoittaen tilanteen kestämättömyyden.

On huomioitava, että liberaalin rauhan kriitikkojen tavoitteena ei ole suinkaan maalata ”paikallisen” luonteesta kaunisteltua ja mystifioitua kuvaa: rauhanprosessin tukemisen sijaan tavalliset kansalaiset voivat yhtä lailla vastustaa sitä ja pyrkiä suistamaan prosessin kiskoiltaan. Kritiikin ydinajatus kuitenkin havainnollistuu Bosnian esimerkissä: mikäli rauhanrakennus interventiot eivät pohjaa perusteelliseen paikallisten ihmisten tarpeet ja tilanteet huomioon ottavaan baseline-tutkimukseen, lopputulema ei todennäköisesti kanna pitkälle. Fokuksen siirtäminen “paikalliseen” ei myöskään tarkoittaisi, että eri kansainvälisistä toimijoista koostuva niin sanottu rauhanrakennuskoneisto täytyisi hylätä. Todellisuus kuitenkin on, että rauhan syntyminen vaatii valtavasti osaamista ja resursseja, joista ensimmäistä myös konfliktimaista löytyy, mutta jälkimmäistä useimmiten ei niinkään.
​
Mitä tulee alussa mainittuihin liberaalin rauhan rakennuspalikoihin, täytyy muistaa, että sokeasti toimeenpantuina ne eivät takaa kestävää rauhaa. Paikallisen inkluusion ja omistajuuden ei kuuluisi siis jäädä vain täytesanoiksi projektisuunnitelmissa ja linjapapereissa.
 
Harri Toikkanen

Harri Toikkanen opiskelee Tampereen Yliopistossa MDP in Peace, Mediation and Conflict Research -maisteriohjelmassa. Parhaillaan hän työskentelee konsulttina kansainvälisissä tehtävissä Sarajevossa ja valmistelee pro gradu -tutkielmaansa Bosnia ja Hertsegovinan rauhanprosessin haasteisiin ja maan vuoden 2014 protestiaaltoon liittyen. Hän osallistui WISE:n mentorointiohjelmaan 2017-2018.