Puheenvuoroja turvallisuudesta 1/2018

Tämä on tosi tarina vuodelta 2002.  Suomessa uutisoitiin tuolloin Sierra Leonen sisällissodasta, jonka melskeissä RUF:n (Revolutionary United Force) tapana oli katkaista vastustajien kädet kyynärpään kohdalta. Päädyin pitkäaikaiseksi vaalitarkkailijaksi juuri sinne, maan syrjäisimmälle kulmalle, Kabalen piirikuntaan. Sinne pääsi tietä pitkin Atlantin rannikolla olevasta pääkaupungista Freetownista noin kahdeksassa tunnissa, ja siihen se tie päättyikin. Muu maakunta ei ole ”motorable”, kuten kaukaisen äänestyspaikan puheenjohtajaksi nimetty nuori mies kertoi meille. Muutama päivä ennen vaaleja hän, Kabena tuli näyttämään meille uusia tennareitaan, joilla hän sanoi pääsevänsä yhdessä päivässä äänestyspaikalle vaaliuurna mukanaan. 
 
Eräänä päivänä jututimme hollantilaisen tarkkailijakollegani Paul Horstin kanssa Kabalen liepeillä olevan kylän päällikköä Mr. Josephia vaaliasioissa. Kerroimme omiamme ja päädyimme tiedustelemaan, kuinka hänellä ja kyläläisillä on tapana järjestää yhteiset asiat. Hän sanoi päättävänsä asiat yleensä ja etupäässä itse, mutta joskus saattoi tulla eteen mutkia matkaan, jolloin hänen oli parempi turvautua äänestykseen. Hän näytti ruokomajansa seinustalla olevia saviruukkuja, jotka hän sanoi nostavansa kyläkokouksessa koko väen nähtäväksi. Kuvailtuaan valinnan vaihtoehdot ja nimettyään ruukut, jotka edustivat näitä vaihtoehtoja, kunkin aikuisen miehen tuli pudottaa pieni kivi valitsemaansa ruukkuun.   
 
Kabalen kyläpäällikkö Joseph ruukkuineen on usein tullut mieleen istuessani lukuisissa siviilikriisinhallintaseminaareissa. Ne ovat viime aikoina pyörineet etupäässä rauhanvälityksen ympärillä, niin kuin pitääkin, onhan se tärkeä keino ja väline sovun aikaansaamiseksi. Kukapa siitä ei välittäisi.  Vanha keino, ihmisten, massojen mielipiteeseen nojautuminen on näyttänyt jääneen sivummalle.  Vaalit ja niihin liittyvä kansainvälinen vaalitarkkailu vaalien oikeellisuuden edistämiseksi on ani harvoin jos ollenkaan mainittu kuuluvan kriisien hallinnan välineistöön.  Sanotaan muun muassa, että Balkanilla on järjestetty kymmeniä vaaleja, mutta valoa ei näy vieläkään tunnelin päässä. Ihmiset äänestävät etupäässä vahvistaakseen omaan etniseen taustaansa perustuvaa turvallisuuden tunnetta.
 
Pitäisiköhän pyörä keksiä uudestaan, tai ottaa vanha pyörä käyttöön? Pitäisikö pyörä panna remonttiin? Tässä suhteessa koin syyskuun 7. päivänä 2017 Kansallismuseossa pidetyssä WISE:n seminaarissa iloisen yllätyksen, kun Kalle Liesinen mainitsi sivulauseessa vaalien kuuluvan konfliktin ratkaisuvälineistöön. Hyvä Kalle! Urkenisiko tästä uusi huomen ja maailman demokraattisimman maan ura tämän asian ajajana, kysyy? 
 
Perustelen kantaani mm. näillä näkökohdilla:
 
Demokraattisen yhteiskuntamuodon paremmuus
Pyrkimys demokratiaan, tasa-arvoon ja demokraattiseen päätöksentekoon on meikäläisen länsimaisen yhteiskuntamuodon ja -järjestyksen kulmakivi, perustuslakiemme pohja. Siihen kannattaa tähdätä, vaikka sitä ei edes saavutetakaan. Muitakin malleja on esitetty mm. itsevaltaisen, autoritaarisen vallan puolesta, ovathan ne nopeita ja tarvittaessa suoraan voimankäyttöön perustuvia. On vannottu ”valistuneen” itsevaltiuden ylivertaisuuteen ja jopa Korkeimmalta taholta joukkoomme laskeutuvaan viisauteen, joka on täten erehtymättömästi se OIKEA. Tapana on toistaa, ettei se demokratiakaan ole itseisarvo, vaan yhteiselo voidaan järjestää muillakin keinoilla. Sanotaan, että demokraattisia päätöksiä voidaan tehdä myös yhden puolueen diktatuureissa. Voidaanko?  Ei voida.
 
Vaalit ovat mahtava konfliktinratkaisumylly, joka jauhaa, pyörii ja pyörittää kaikkia, koko yhteiskuntaa. Siinä vallitsee jatkuvasti kupliva, vibraatiomainen konfliktitila, jota säätyy, säädetään ja balansoidaan vaaleissa. Siihen osallistuvat, tai joutuvat siihen osalliseksi kaikki asiat ja ihmiset, all inclusive. Vaalien alla ihmiset joutuvat myllyn, myllerryksen kohteiksi, haluavat he sitä tai ei. Massamedia on täynnä vaaleja ja kaduilla näkyy viisikerroksisen talonkorkuisia mainoksia. Silmistä ja korvista välittyy tieto korvien väliin. Vaalit ja äänestys saavuttavat jokaisen töllin ja siitä keskustellaan. Perimmäinen kysymys onkin siinä, minkälaisia jauhoja pannaan myllyyn ja kuinka se toimii.  Kysymys onkin siitä, kuinka valeissa vaikutetaan äänestäjiin, kuinka vaaliteemat saavuttavat äänestäjät, valheellisesti?, pakolla?, huomaamatta?, piilona? jne. jne. ja kuinka äänestysprosessi pannaan toimeen. 
 
Vaaleissa luvataan paljon. Kuinka edustajat sitoutuvat sanomaansa ja kuinka kansalaiset sitoutuvat valintansa seurauksiin? Onko ulkopuolista tahoa, jonka tehtävänä olisi tarkkailla ja valvoa, kuinka lupauksista pidetään kiinni? Vai toimivatko vain seuraavat vaalit erotuomarina? 
 
Demokraattisen ilmapiirin luominen edellyttää pitkäaikaista demokratiaan kasvattamista, koulutusta ja avointa kanssakäymistä, sovittelua ja välittämistä. Hyvänlaatuisesta koulutuksesta on esimerkkinä vuosien 1989/90 vaihteessa Namibian itsenäisyysprosessiin kuulunut demokratiakoulutus, josta vastasi puolueeton kansainvälinen joukko. Missiosta kehkeytyi vaalitarkkailun ja -valvonnan äiti, jota on seurattu sadoissa vaaleissa. Se missio on oiva esimerkki vaalien käytöstä keskeisenä välineenä konfliktin ratkaisussa, joskin se tosin meni lopulta överiksi, kun entiset sissit saivat ylivallan. Sihtailtuaan vuosikymmeniä pyssyn piippua pitkin ja jahdatessaan omiaankin demokratian perusarvot saattoivat jäädä sivummalle. 
 
Kabalen Josephin dilemmaa konfliktitilanteessa voisi ehkä arvioida porukalla. Koska hänen kannattaa järjestää äänestys, koska vain kysyä mielipidettä kahden vaihtoehdon välillä? Kuinka hän varmistaa lopputuloksen ja varmistaako hän? Kuinka hän käyttää ihmisten mielipidettä hyväkseen? Kuinka usein hänen kannattaa kysyä sitä? Jos mielipide on selvä etukäteen, niin kannattaako sitä kysyä? Joskus ehkä kannattaa.
 
----
Kabale oli muutenkin jännittävä paikka. Eräänä päivänä meidät vaalitarkkailijat pyydettiin tulemaan mukaan paikallisen oikeuden istuntoon. Se sopi, koska näin saatoimme tavata alueen merkkimiehiä. Istuimme seinänvieruspenkillä. Tilaisuuden alkua odotellessa rupattelimme niitä näitä vanhemman vierusmiehen, paikallisen herastuomarin kanssa. Kysyin hänen korkeaa ikäänsä. Hän vastasi, että satakymmenen, johon minä nyökkäsin nöyrästi ja kunnioittavasti. Minuuttien jälkeen hän vuorostaan kysyi minun ikääni, johon minä pilke silmäkulmassa, että satakolmekymmentä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoimme hyvässä harmoniassa tilaisuuden alkua. – Toinen huima kokemus sattui kohdallemme eräänä aamuyönä, kun heräsimme koviin rumpujen kumahduksiin. Ne tulivat majapaikkamme vieressä sijaitsevan paikalliskuninkaan talon pihalta ja toistuivat muutaman kerran minuutissa. Noin varttitunnin kuluttua näimme ihmisten saapuvan kuninkaantalolle. He lisääntyivät jonoksi asti, kunnes meille aikaisemmin tuntemattomat ihmiset tulivat topakasti majapaikkaamme aulaan ja kielsivät meitä katsomasta ikkunoista. Varmuuden vuoksi he peittivät ikkunat huovilla ja varoittivat, ettemme missään tapauksessa saaneet katsoa ikkunoista. Jos katsoisimme, niin nenä putoaisi, jäisimme ilman nenää. Pakkohan meidän oli huovan raosta tarkkailla kahta ihmisjonoa, toista kuninkaan taloon menevää ja toista sieltä palaavaa. Ei pudonnut nenämme eikä päämmekään. – Erityisenä yksityiskohtana missiosta jäi mieleen se, että paikallinen RUF:n päällikkö ja myös vaaliasioissa meille tärkeä henkilö oli sokea. Vaaleihin liittyvät asiat hän hoiti ystävällisesti ja yhteistyöhaluisesti. Hän tuskin oli käsien katkaisija. ​