JOULUKALENTERIN LUUKKU 18: HISTORIAN MERKITYS TIELLÄ RAUHAAN

"Tärkeämpää kuin se mitä muistamme, on se mitä emme saa unohtaa”. – Helena Ranta

Menneisyydellä on suuri rooli ihmisten tavassa käsittää maailmaa ja historia kertomuksineen heijastelee inhimillistä tarvetta selittää elämää taaksepäin. Koska historialliset selitykset ovat iso osa maailmankuvaamme, herättää se tieteenä ja muina esityksinä voimakkaita tunteita. Kun vaikeisiin historian kipukohtiin puututaan tai todellisuus ei vastaa olemassa olevaa kuvaa, ihminen voi kokea järkytystä. Voimansa vuoksi historiaa käytetään myös väärin. Sen kautta perustellaan sotia, sortoa ja muukalaisvihaa. Mutta toisaalta historia voi vapauttaa, antaa äänen kärsineille, madaltaa kynnystä menneen käsittelylle ja luoda tietä sovintoon. Historian kautta voidaan edesauttaa rauhaa, ymmärrystä ja kehitystä.

Historialla on merkittävä rooli konfliktinjälkeisen yhteiskunnan psykologiassa. Martti Ahtisaari on kirjoittanut, että historian ymmärtäminen on välttämätön osa rauhanprosessia, sillä sen avulla voidaan vastata menneen vaikeisiin kysymyksiin, jotka selittävät konfliktin syttymistä ja sen tapahtumia. Historian merkitystä konfliktien jälkeisessä yhteiskunnassa tutkinut Sirkka Ahonen on todennut, että kriisinjälkeinen yhteiskunta etsii uusia näkökulmia ja merkityksiä menneestä, jotta henkinen ja fyysinen jälleenrakentaminen voidaan aloittaa. Toisaalta sodan jäljiltä muodostuva yhteiskunnallinen muisto on raskas taakka, ja sovittaminen ja vaikeiden asioiden avaaminen vaativat usein etäisyyttä tapahtuneeseen. 

Kansanedustaja Erkki Tuomioja on todennut, että historialla voi olla terapeuttinen vaikutus konfliktin jälkeen. Se auttaa kursimaan kokoon hajonnutta yhteisöä. Historiantutkijoiden Ville Kivimäki, Kirsi-Maria Hytönen ja Petri Karonen mukaan sodan kulttuurinen käsittely ja henkinen jälleenrakennus ovat osa valtioissa sodan jälkeen läpikäytävää ”rauhankriisiä”. Tämän monivaiheisen prosessin tarkoitus on palauttaa sota-ajan rakenteet vastaamaan rauhanajan tarpeita ja siihen kuuluvat esimerkiksi valtion vakauttaminen ja tulevaisuudenuskon luominen.

Selkeytyvä kuva menneestä voi olla ristiriitainen prosessi, mutta myös kuroa umpeen railoja. Se mahdollistaa keskustelua ja sovinnollisuutta ja moniäänisyydellä voidaan purkaa myyttejä. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin konfliktin ratkaisemisessa, niin kutsuttuun Pitkänperjantain sopimukseen vuonna 1998 johtaneessa prosessissa, historia oli keskeisessä roolissa. Irlannin entinen ulkoministeri Eamon Gilmore totesi Ylelle vuonna 2016, että tällaisissa neuvotteluissa on taipumus vältellä historiaa, mutta Pohjois-Irlannin rauhanprosessissa tietoisesti päätettiin, että historiaa ja menneen tapahtumia tulee ymmärtää paremmin. Sen ei pidä olla roistojen ja sankarien historiaa, vaan ihmisten historiaa, jonka kautta lähestytään sovintoa ja rauhaa.

Kriittisellä historiantutkimuksella on merkitystä. Ymmärryksen kautta se voi auttaa konfliktien repimien suhteiden selittämisessä ja sovinnollisuuden lisäämisessä, ja sen avulla voidaan rakentaa kuvaa menneestä ja sen eri äänistä. Samalla tulisi päästä kohti empaattisempaa tapaa käsitellä ja muistaa asioita sekä purkaa myyttejä ja rajoja. Maailman mustavalkoiset totuudet ovat vaarallisia – ja olemattomia. Historiaa tulee ymmärtää myös siksi, ettei alistuta sen väärinkäytölle.

Lähteet:
Coming to Terms with a Dark Past – How Post-Conflict Societies Deal with History. Sirkka Ahonen (2012).
Helena Ranta Forum: https://www2.helsinki.fi/fi/konferenssit/helena-ranta-forum
Historian käyttö ja väärinkäyttö. Toim. Antti Blåfield. Siltala. (2016)
Voiko historiaa hyvittää? – Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Toim. Jan Löfström. (2012)
Rauhaton rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Toim. Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen. (2015)
YLE Tiedeykkönen: Historian käyttö ja väärinkäyttö konflikteissa https://areena.yle.fi/podcastit/1-3394283