blogit 1/2019 #wisetalks

Kriisinhallinnan haasteet, kansallinen mahdollisuus?
​
Kun ensimmäisellä kertaa osallistuin sotilaalliseen kriisinhallintaan, tai rauhanturvaoperaatioksi sitä silloin vielä 90-luvun alussa kutsuttiin, oli Libanonin tilanteen taustojen tuntemukseni hyvin pinnallista ja ymmärrykseni YK:sta sitäkin heikompi muista alueen toimijoista puhumattakaan. Pyrkimyksenä oli vain tehdä parhaansa mukaan oma osuutensa osana rauhanturvajoukkoa sen suuremmin pohtimatta annettuja tehtäviä. Silloin suomalainen pataljoona valvoi omaa vastuualuettaan perinteisellä jääräpäisyydellä Israelin ylläpitämän South Lebanon Armyn kontrolloiman eteläisen Libanonin ja ”vapaan” Libanonin raja-alueella. Tapahtumia tosin riitti tuohon aikaan siinä määrin, että aikaa syvälliseen pohdiskeluun syistä ja seurauksista ei liiammin ollut ja kaikki energia meni tehtävän suorittamiseen. Tosin käsitykseni Israelista arabimaiden puristuksessa olevana oikeuden puolustajana hieman muuttui. Kaikki ei ehkä olekaan niin mustavalkoista mitä kirkasotsainen nuorimies oli tottunut ajattelemaan. Onko ehdottoman oikean ja väärän välissä joitain muitakin vaihtoehtoja? Myöhemmin eri kriisialueita kierrellessäni tai tilannetta Suomesta seurattuani musta ja valkoinen ovat kadonneet kokonaan ja tilalle on tullut hyvin vivahteikas harmaiden sävyjen kirjo.

Kritiikki rauhanturva-/kriisinhallintaoperaatioiden tehokkuutta kohtaan on vellonut jo useamman vuosikymmenen. YK:n pohjakosketus tuli Jugoslavian hajoamisen yhteydessä, kun rauhanturvaamiseen tarkoitettu organisaatio löysi itsensä keskeltä sotaa. YK ei ollut valmis reagoimaan kehittyneeseen tilanteeseen ja sekä väärällä mandaatilla että väärin varustettuna paikalla olleet joukot olivat melko hampaattomia poliittisen johdon väistellessä velvollisuuksiaan.  Toisaalta kukaan ei luultavasti uskonut sen laajuisten raakuuksien olevan mahdollisia ”modernissa Euroopassa”. Itseäni hämmästyttää se mustavalkoinen kuva, mitä maailmalla edelleen ylläpidetään serbien pahuudesta ja muslimeista ja kroaateista pelkkinä uhreina, sillä samaa toimintaa oli havaittavissa kaikilla osapuolilla, serbeillä se oli vain laajamuotoisempaa ja he jäivät siitä kiinni.

Viime vuosina NATOn operaatio Afganistanissa on saanut osakseen aivan samantasoista kritiikkiä. Afganistanissa on toimittu vaihtelevilla vahvuuksilla jo lähelle parikymmentä vuotta ja tilannetta ei voi kuvailla ainakaan valoisaksi. Onko nykyinen tilanne kaikkien niiden menetettyjen ihmishenkien ja miljardien dollareiden arvoinen? Afganistan yhteiskuntana on liian monimuotoinen ja siellä eivät päde mitkään länsimaisen järjestelmän logiikat.

Myös YK:n operaatiot Afrikassa ovat olleet lähes samansuuntaisen kritiikin kohteena. Järkyttävän kokoiset ja kalliit operaatiot eivät kykene saamaan näkyvää parannusta alueiden surkeaan turvallisuustilanteeseen ja rahaa hukataan raskaiden, mutta kykenemättömien organisaatioiden ylläpitoon. On totta, että YK organisaationa on todella kankea ja hidasliikkeinen ja samaan aikaan sitä heikentää nepotismi ja siviilihenkilöstön ammattitaidottomuus ja/tai nuiva suhtautuminen työntekoon. Lisäksi monella YK:lla uraa luovalla siviilillä oma urakehitys ajaa organisaation edun ja jopa isäntävaltion rauhan ohi.  Valitettavan usein raportti alueen tilanteesta muuttui melkoisesti matkalla tarkkailuasemalta YK:n pääsihteerin pöydälle. Todellisuus vaihtui joko operaation rahoitustarvetta paremmin palvelevaksi tai sen hetkisen pääsihteerin erityisedustajan urasuunnitelmiin huomattavasti paremmin istuvaksi. Samaan aikaan YK:n operaatioihin joukkoja lähettävät maat muuttuivat mitä eksoottisimmiksi. Joillakin operaatioon tulevilla sotilailla oli varusteena sandaalit ja umpeen ruostuneet aseet ja palkkaa heille maksettiin yhden suomalaisen sotilaan päiväpalkan verran kuukaudessa. Lähettävän maan YK:lta saama korvaus miestä kohden oli kuitenkin vähintäänkin kymmenkertainen. Helppo laskea kannattiko lähettää 80 vai 8000 sotilasta. Bosnian Srebrenican ja Ruandan jälkeen oli muutenkin melko vaikeaa saada länsimaita lähettämään joukkojaan huonosti johdettuihin operaatioihin syntipukeiksi.

Kansaiinvälinen yhteisö on kuitenkin oppinut matkan varrella paljon. Valitettavasti välillä oppirahat ovat olleet suhteettoman suuria, mutta eteenpäin on kuitenkin menty. Ei mitään jättiläisen loikkia, mutta pienin askelin kuitenkin. YK:lla on selkeä, toimiva konsepti kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta, jossa konfliktin torjumisen lisäksi tuetaan yhteiskunnan kaikkia osia. Sotilaskomponentti on vain yksi pilari kokonaisvaltaisessa järjestelmässä. Toteuttamisessa piilevät kuitenkin edelleen suurimmat haasteet, koska henkilöstö on taidoiltaan ja tahtotilaltaan erittäin erilaista. Tässä kohtaa on mielestäni suurin tilaus suomalaisen kriisinhallinnan osaamisen vahvuusalueelle: koulutukselle.

Suomalaiseen kriisinhallintaan on aina kuulunut olennaisena osana ennen tehtävää annettava mahdollisimman hyvä koulutus. Sotilastarkkailijoiden koulutuksessa Suomi on ollut jo vuosikymmeniä omissa sfääreissä yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Pohjoismaisella yhteistyöllä sotilastarkkailijoiden, esikuntaupseereiden ja muiden avaintehtäviin suunniteltujen henkilöiden koulutus on kehitetty vuosien saatossa tasolla, jota muut Euroopan maat ovat kopioineet jo vuosikymmeniä. FINCENT:n ja CMC:n yhteistyö kehittyy yhä luontevammaksi ja ymmärrys eri komponenttien yhteistyön tärkeydestä iskostetaan tuleviin toimijoihin jo koulutusvaiheessa. Koulutuskonseptia viedään jo aktiivisesti muihinkin, erityisesti kehittyviin maihin. Ja sille koulutukselle on tarvetta. Jokainen pienikin henkilöstön kehitys antaa operaatioille paremmat mahdollisuudet selvitä haasteistaan. Ja kaikesta parjauksesta huolimatta YK, NATO ja EU ovat ainoita toimivia järjestelmiä, joiden kautta meillä on mahdollisuus pyrkiä auttamaan kriiseihin ajautuneita valtioita. Jos saavutukset eivät aina olekaan kouriintuntuvia, pitää kuitenkin muistaa miettiä, mikä tilanne voisi olla, jos kriisinhallintaoperaatiota ei alueella olisi. Vaikka UNIFIL on surkeasti epäonnistunut tehtävässään pitää ylimääräiset aseet pois Libanonin eteläpuolelta eikä tavallinen rivisotilas rauhanturvaajana pysty ymmärtämään, miksi Hizbollahin annetaan sanella alueen toimintaympäristö, on alueen väestö saanut elää viimeisen reilun kymmenen vuotta lähes rauhanomaisessa tilassa. Se ei olisi ollut mahdollista ilman UNIFIL:n läsnäoloa.

​***

Keijo Keskinen on Suomen rauhanturvaajaliiton nimittämä vuoden 2018 rauhanturvaaja. Hän on palvellut yli kymmenen vuotta rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatiossa kymmenessä eri tehtävässä (mm. operaatiokeskuksen tilanneupseeri, CIMIC-upseeri, sotilastarkkailija, sotilastarkkailijakurssien kouluttaja, operaation tiedustelukeskuksen osastoupseeri ja rauhanturvajoukon komentajan sotilasavustaja). Vuodesta 2007 Keskinen on työskennellyt Maavoimien kriisinhallintaoperaatioiden kansallisen tuen parissa Porin prikaatin operaatiokeskuksessa ja myöhemmin Maavoimien operaatiokeskuksessa aliupseerin virassa.