BLOGI 7/2019 #wisetalks

Jyrki Ruohomäki on johtava asiantuntija ja yksikön päällikkö Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).


Saapuuko paikallinen käänne viimein kriisinhallintaan?
​
 
Kriisinhallintakeskus on osallistunut tänä keväänä kahteen eri tapahtumaan, joissa on pohdittu paikallisuuden ja paikallisten roolia kriisinhallinnassa ja rauhanrakentamisessa. Tämä kertoo siitä, että aihe on ajankohtainen ja siihen on siirtymässä tutkijoiden lisäksi myös käytännön kriisinhallintatyötätekevien huomio. Aihe ei ole uusi, sillä niin sanotusta paikallisesta käänteestä on puhuttu akateemisessa maailmassa jo varsin pitkään.
 
Tässä kirjoituksessa avaan sitä mitä tarkoitetaan paikallisella käänteellä ja mitä se merkitsee kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen kehittämisen ja käytännön kannalta.
 
Liberaali rauha
 
Miksi siis paikallisuus on esillä? Akateemisessa keskustelussa on jo hyvin pitkään puhuttu kriittisesti niin sanotusta liberaalin rauhanrakentamisen paradigmasta. Tiivistetysti tällä tarkoitetaan sitä, että rauhanrakentaminen ja kriisinhallinta perustuvat siihen, että konfliktin repimään ja epävakauttamaan maahan tuodaan vakautta ja rauhaa kopioimalla länsimaisen liberaalidemokratian rakenteita ja toimintamalleja, yrittäen tuoda kriisimaahan jotain sellaista mitä siellä ei ole koskaan ollut.
 
YK:ssa liberaalin rauhan kritiikki on, ainakin ylätason keskusteluissa, otettu vakavasti. Maailmanjärjestöön juurtuneita liberaalin rauhan toimintamalleja on pyritty purkamaan mm. tukemalla ns. globaalin etelän osallistumista rauhanrakennustoimintaan, eikä asiaa ole jätetty ainoastaan länsimaiden uudelleen ajattelun varaan. EU:ssa samanlaista pohdintaa ei ole käyty. Tämä johtuu pitkälti siitä, että EU:n kriisinhallintaan on aina liittynyt avoimesti poliittinen ulottuvuus, mikä todetaan esimerkiksi Suomen kansallisessa siviilikriisinkriisinhallintastrategiassa. Eurooppalaisen kriisinhallinnan tavoitteena on ollut eurooppalaisten arvojen ja ajattelutavan levittäminen ja EU:n kehittäminen sotilaallisen suurvallan sijasta eräänlaiseksi pehmeän ja normatiivisen voiman suurvallaksi.
 
Toisaalta voidaan katsoa, että EU:n siirtyminen pois esimerkiksi Kosovon ja Afganistanin kaltaisista massaoperaatioista, joissa liberaalin rauhan rakentamisen piirteet olivat ehkä selvimmin nähtävissä, kertoo positiivisesta oppimisesta. Edellä mainittujen operaatioiden vaikeudet ovat osaltaan johtaneet Euroopan Unionia kohti  pienempiä operaatioita. Vähemmällä henkilöstöllä vaikuttavuuden aikaansaaminen vaatii tehokkaampaa toimintaa, koordinaatiota ja paikallisnäkökulman parempaa huomioimista.
 
Liberaalista rauhasta paikalliseen käänteeseen
 
Erinäisten teoreettisten käänteiden myötä liberaalin paradigman kritiikki onkin johtanut nykykeskusteluun, jota voidaan kutsua käänteeksi kohti paikallisuutta. Paikallisuutta korostavassa keskustelussa pyritään teoretisoimaan rauhanrakentamista sen paikallisuussuhteen kautta, kiinnittäen erityistä huomiota siihen hankauspintaan, joka tapahtuu paikallisen yhteisön ja esimerkiksi kriisinhallintaoperaation välillä. Kun paikallinen käsitys maailmasta törmää kansainvälisen intervention mukana tilanteeseen tuotuihin käsityksiin ja oletuksiin, syntyy jotain uutta, joka voi onnistuessaan johtaa parempaa, mutta myös huonompaan seuraukseen.
 
Keskustelu paikallisuudesta on uudelleen käsitteellistänyt rauhanrakentamista ja kriisinhallintaa paljon arkiajattelua moniulotteisemmaksi. Kriisinhallintaa voidaan esimerkiksi ajatella eräänlaisena kulttuurisena vaihtona, jossa kriisinhallinnan asiantuntijat eivät palaa kotiinsa ilman myös heissä syntynyttä muutosta. Tämän ilmiön huomaamisessa tiedemaailma saattaa itse asiassa tulla jälkijunassa, sillä tällaiset kokemukset ovat tuttuja keskusteluista tehtävistä palanneiden asiantuntijoiden kanssa.
 
Ketä ovat paikalliset?
 
Paikallisen käänteen keskeinen kysymys on se, ketä itse asiassa ovat paikalliset? Mikäli paikallisiksi luetaan ainoastaan paikalliset eliitit, kuten usein käy, voi rauhanrakentaminen johtaa hyvin pinnalliseen ratkaisuun, joka ei pidemmän päälle kestä. Kriisien ja konfliktien ratkaisemisessa on oleellista nimenomaan paikallistason sitouttaminen, pelkkien eliittien solmima rauha rikkoutuu yleensä varsin pian. Ruohonjuuritason sitouttaminen on keskeistä, mutta on hyvä huomata, että paikallistasolla on usein tarvetta ulkopuoliselle tuelle, sillä paikallisilta rauhanaloitteilta puuttuu helposti kyky laajentaa paikallisen sovun elementit laajemmalle. Suomalaiset toimijat, kuten Kirkon Ulkomaanapu (KUA), FELM ja CMI ovatkin jopa edelläkävijöitä siinä, miten sopimuskeskeisestä konfliktinratkaisemisesta on siirrytty kohti innovatiivisempaa ja kestävämpää tapaa hakea konfliktin muutosta, niin että ristiriitoja ei pyritä lopettamaan, vaan etsitään niille tapoja ilmetä rauhanomaisesti.
 
Kriisinhallinta-, tai rauhanoperaation kansainvälinen henkilökunta saattaa olla kenttätehtävissään hyvin paikallisväestöstä eristynyttä. Tämä koskee erityisesti EU:n missioita, joissa paikallisväestön osuus mission palkkalistoille olevista on esimerkiksi YK:iin ja ETYJ:öön verrattuna selvästi pienin. EU:n siviilikriisinhallintamissioiden ajatus on, että missiot tarjoavat paikallisille neuvontaa Euroopassa hyväksi koetuista käytännöistä. Tässä konseptissa paikallisilla ei juuri ole roolia missioiden henkilöstössä, mikä heikentää mission vaikuttavuutta paikallisiin oloihin sopeutumattomuuden kautta. Kentältä palanneet asiantuntijat ovat usein todenneet paikallisten organisaatioon upotettujen henkilöiden hyödyllisyyden, mutta tämä ei ole näkynyt kriisinhallinnan uudistamisen isoissa linjoissa.
 
Paikallistiedon käsittelyn ongelmat operaatioissa
 
Paikallisen tiedon käyttöä voivat haitata myös ongelmat operaation itsensä luonteessa. Kriisinhallintakeskuksen tänä keväänä tekemän tutkimuksen perusteella missioiden henkilöstöllä on yllättävän suuria aukkoja sen suhteen, mitkä heidän missionsa laajemmat poliittiset tavoitteet ovat. Tieto rakentuu aina jostain perspektiivistä ja kun mission henkilöstöllä ei ole käsitystä siitä narratiivista ja kontekstista, jossa missio toimii, niin myös tiedon rakentuminen häiriintyy. Operaation asiantuntijat havainnoivat kyllä monia asioita, mutta nämä tiedon sirpaleet eivät kiinnity suurempaan kokonaisuuteen, tai tilannekuvaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkimuksessamme kävi ilmi, että tiettyä operaatiolinjaa toteuttava asiantuntija ei välttämättä ole edes tietoinen kaikesta muusta mitä operaatio tekee, eikä silloin välttämättä ymmärrä havainnointiensa merkitsevyyttä muille kuin omille tavoitteilleen.
 
Operaatiota koskevat strategiset päätökset tehdään esimerkiksi Brysselissä tai New Yorkissa, jolloin kentältä ja paikalliselta kerättävä tieto ehtii laimentua ja vuotaa usealla eri portaalle ennen kuin se pääse perille. Päämajakaupungissa se kohtaa vielä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston, tai EU:n jäsenmaiden omista poliittisista lähtökohdista kumpuavat vastavoimat. Vaikka päätöksentekotasolle pääsisi paras mahdollinen tieto paikallisesta tilanteesta, tämäkään ei takaisi sitä, etteikö meillä edelleen olisi huonosti suunniteltuja ja epätarkoituksenmukaisia missioita ja operaatioita. Kriisinhallinnan poliittinen luonne pitää tästä huolen.
 
Tieto on tulkintaa
 
Tiedon luominen ja sen käyttö on jo itsessään politisoitunutta. Objektiivista totuutta ei tässäkään tapauksessa ole olemassakaan. Elämme kompleksisten konfliktien maailmassa ja konfliktianalyysissä kaikki tieto on tarkistettava useammasta lähteestä. Filosofisemmalla tasolla tämä tarkoittaa sitä, että tieto on ymmärrettävä argumentteina tietynlaisen todellisuuskäsityksen puolesta. Työskentelemme erilaisten tietosysteemien parissa, jotka ovat täysin arvaamattomia.
 
Paikallista tietoa korostava käänne on akateemisessa keskustelussa tosiasia, mutta etenkin kriisinhallinnassa, ollaan monessa mielessä vielä tukevasti liberaalin rauhan paradigman pauloissa. Tämä korostuu EU:n kriisinhallinnan eetoksessa, joka perustuu eurooppalaisten käytäntöjen viemiseen kriisimaihin. EU:n kriisinhallintakin on toki pyrkinyt uudistumaan, mm. ns. kompaktiprosessin myötä. Tässä prosessissa laajempi pohdinta siitä, mikä on kansainvälisen intervention suhde paikalliseen tietoon ja kykyyn ratkaista konflikti on kuitenkin jäänyt vähäiseksi. Paikallisuuskeskustelu on kuitenkin tärkeä huomioida myös Euroopassa. Paikallisen tiedon ensisijaisuutta korostava näkökulma tuo esiin sen, että esimerkiksi jäsenmaiden poliittisista prioriteeteista kumpuavat teemat kriisinhallintaoperaatioille eivät voi tuoda positiivista ratkaisua kohdemaiden ongelmiin.
 
Ketä ovat paikalliset -kysymyksen jälkeen voi olla paikallaan kysyä myös ketä ovat rauhanrakentajat ja kriisinhallitsijat. On oireellista, että kun puhumme esimerkiksi kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta, koskee keskustelu lähinnä eri kansainvälisten organisaatioiden yhteispeliä, ilman mainintaa paikallisista.  Ylätason lisäksi peili on hyvä kääntää myös yksilöön. Viime kädessä yksittäisen kriisinhallinta-asiantuntijan kyvyistä riippuu se, missä määrin paikallinen näkemys tulee kuultua, mistä syystä panostukset laadukkaaseen rekrytointiin ja koulutukseen ovat välttämättömiä.