ARTIKKELI 1/2020 #wisewords

Jaakko Pylvänäinen on uskonnon ja konfliktinratkaisun kysymyksiin erikoistunut teologian maisteri.

Kriisinhallintaoperaatiot suuntautuvat usein alueille, joissa paikallisten uskonnolliset tai maailmankatsomukselliset taustat eroavat huomattavasti operaatioissa palvelevien suomalaisten taustoista. Sotilaallisen kriisinhallinnan kontekstissa tarve tulla toimeen näiden erojen kanssa on vuosien varrella johtanut muun muassa sotilaspappien tietotaidon kysyntään toimialueiden uskonnollisia elementtejä arvioitaessa ja paikallisia uskonnollisia johtajia kohdattaessa. Katsaus Libanonissa ja Afganistanissa vuosina 2010-2018 palvelleiden suomalaisten sotilaspappien toimintaan herättää kuitenkin kysymyksen siitä, voitaisiinko niin sotilaspappien kuin muunkin kriisinhallintahenkilöstön uskontoasiantuntemusta hyödyntää vielä tehokkaammin kriisinhallinnan tukena. Artikkeli pohjautuu kirjoittajan vuonna 2019 valmistuneeseen Pro-gradu tutkielmaan.[1]

Suomen rauhanvälityskapasiteettia on pyritty kehittämään systemaattisemmin noin reilun kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2010 julkaistussa selvityksessä Rauhanvälitys: Suomen suuntaviivoja todetaan, että ”[r]auhanvälitys täydentää Suomen kokonaisvaltaisen kriisinhallintapanostuksen sekä kehityspolitiikan keinovalikoimaa.” Samaan aikaan uskonnollisten toimijoiden rauhantyöstä on, ehkä hieman yllättäen, tullut enenevässä määrin huomionarvoinen osa maan rauhanvälitysponnistuksia. Tämä kehitys on näkynyt mm. Ulkoministeriön tuessa Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkostolle, jonka sihteeristönä Kirkon ulkomaanapu toimii.
 
Lisääntynyt kiinnostus uskonnollisia näkökulmia ja lähestymistapoja kohtaan rauhanvälityksen saralla ei ole kuitenkaan näyttänyt johtavan kovin konkreettisiin toimenpiteisiin suomalaisten kriisinhallintatoimijoiden parissa. Ottaen huomioon viime vuosien operaatioiden toimintaympäristöt sekä sen, että ”kulttuurien ja uskontojen välinen dialogi” määriteltiin Suomen kokonaisvaltaisessa kriisinhallintastrategiassa yhdeksi läpileikkaavaksi teemaksi jo vuonna 2009, tämä on jopa hieman erikoista. Jo hienoinenkin paneutuminen uskonnon ja konfliktiratkaisun tutkimukseen paljastaa, että parhaimmillaan ymmärrys aihepiiristä tukee mm. toimijoiden tilannetietoisuutta, kykyä kommunikoida ja rakentaa luottamusta, sekä yhteistyömahdollisuuksia paikallisella tasolla – kaikki merkittäviä asioita kriisinhallintajoukkojen omasuojan ja operaatioiden tavoitteiden näkökulmasta.
 
Uskonnollisen dynamiikan huomioimisen merkitystä operaatioissa voi havainnollistaa esimerkillä. Vuonna 2006 Puolustusvoimat joutui rajuimpaan tulitaisteluunsa sitten toisen maailmansodan, kun Afganistanissa tanskalaislehden Muhammed-pilakuvista provosoitunut väkijoukko hyökkäsi Maimanan tukikohtaan. Vuoden 2008 puolella nykyään jo edesmennyt tiedustelu-upseeri Timo Liene, omaelämänkertansa perusteella, puolestaan todennäköisesti esti vastaavanlaisen eskalaation Mazar-e-Sharifissa. Väkijoukon kerätessä kierroksia moskeijan edustalla Liene päätti marssia mielenosoittajia yllyttäneen uskonnollisen johtajan pakeille. Lieneen, joka oli jo aiemmin luonut hyvän suhteen kyseisen tahon kanssa, onnistui selvittää tilanne keskustelemalla. Kohtaamisen myötä uskonnollinen johtaja lupasi Pohjois-Afganistanin moskeijoissa ilmoitettavan, ettei kansainvälisten joukkojen kimppuun tule hyökätä pilakuvien takia. Toki käytetty esimerkki on äärimmäinen, mutta suotakoon se tehokeinoksi ja ajatusten herättäjäksi: olisivatko Maimanan tapahtumat olleet mahdollisesti ennaltaehkäistävissä?
 
Kansainvälisellä tasolla tarve ymmärtää paikalliskontekstia uskonnollisen dynamiikan näkökulmasta sekä huomioida paikalliset uskonnolliset toimijat on johtanut mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa sotilaspapin roolin laajenemiseen eräänlaiseksi joukkojensa paikallisuskontoasiantuntijaksi. Vaikka asia ei ole välttämättä kovin yleisesti tiedossa, myös osa Puolustusvoimien rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioissa palvelleista sotilaspapeista on löytänyt itsensä tällaisista rooleista. Itseasiassa jo 1960- ja 70-luvuilla suomalaisille sotilaspapeille on annettu vastuuta paikallisuskontoihin ja -kulttuureihin liittyvien oppituntien järjestämisestä Suomen YK-operaatioissa. Lisäksi näyttää siltä, että 1980- ja 90-luvuilta lähtien osa heistä on oman päätoimensa ohella osallistunut humanitääriseen toimintaan ja tavannut paikallisia uskonnollisia johtajia rakentaakseen luottamusta omien ja paikallisten välille. Myöhemmin 2000-luvulla kyseisen henkilöstöryhmän tietotaidolle on ollut käyttöä mm. Kosovossa, Libanonissa ja Afganistanissa. Kosovossa suomalaiset sotilaspapit ovat jopa onnistuneet tukemaan paikallisten uskonnollisten johtajien välistä vuoropuhelua.

Muutamien länsimaisten sotilaspappien neuvonanto- ja kohtaamistoimintaa (engl. Religious Leader Engagement, RLE) tutkinut ja sitä itsekin harjoittanut kanadalainen tutkija ja entinen sotilaspappi Steve Moore sijoittaa toimintamallin osaksi avainhenkilöihin vaikuttamista (engl. Key Leader Engagement, KLE) ja siviili-sotilasyhteistyötä (engl. Civilian-Military Co-operation, CIMIC). Hänen visiossaan sotilaspappi voisi parhaimmillaan tukea operaation laajempia tavoitteita kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan periaatteiden hengessä toimimalla yhteyshenkilönä omien joukkojensa, relevanttien virastojen ja kansalaisjärjestöjen, paikallisten uskonnollisten johtajien ja yhteisöjen sekä rauhanprojektien- ja toimijoiden välillä. Hänen mukaansa sotilaspapista ei olisi kuitenkaan tarkoitus tehdä konfliktinratkaisuasiantuntijaa vaan ennemminkin fasilitaattori: sotilaspappi etsisi ja toisi kriisien myötä eriytyneitä uskonnollisia toimijoita yhteen sekä pyrkisi järjestämään heille rauhantyöhön tarvittavaa tukea – niin tietotaitoa kuin vaikkapa turvallisuuteen liittyviä resursseja. Mielestäni on huomautettava, ettei sotilaspappien roolia tässä pidä pitää itsestäänselvyytenä, mutta on perusteita, miksi heidän hyödyntämistään lienee syytä harkita. On nimittäin oletettavaa, että heillä on lähtökohtaisesti valmiuksia keskustella uskonnollisista asioista, todennäköisesti taitoa kohdata erilaisia ihmisiä sekä erityinen uskonnollinen status, joka voi herättää luottamusta jopa yli uskontokuntarajojen.
 
Haastattelemieni Libanonissa ja Afganistanissa vuosien 2010 ja 2018 välillä palvelleiden kriisinhallintajoukkojen komentajien (4) ja sotilaspappien (6) kertoman perusteella voidaan sanoa, että uskontoon kyllä kiinnitetään Puolustusvoimien kansainvälisissä operaatioissa huomiota, mutta uskontoasiantuntemuksen hyödyntäminen ei ole ollut viime vuosikymmenen puolella kovin systemaattista. Vaikka haastateltavien kohdalla toiminnan suurimmat haasteet liittyivät paikallisten uskonnollisten toimijoiden halukkuuteen – tai haluttomuuteen – tavata, kulloinkin vallinneeseen turvallisuustilanteeseen sekä operaatioiden mandaatteihin, myös yksilö- ja organisaatiotason haasteet olivat tutkimusaineistossa selvästi havaittavissa. Mahdollinen suppea ymmärrys aihepiiristä, toimintaan liittyvän koulutuksen, ohjeistuksen, suunnittelun ja valmistautumisen niukkuus sekä selkeiden institutionaalisten raamien puuttuminen ja lyhyet rotaatiot ovat osaltaan vaikuttaneet suomalaisten sotilaspappien mahdollisuuksiin tukea joukkojaan suhteessa paikallisiin uskonnollisiin ulottuvuuksiin ja toimijoihin. Lisäksi oman joukon henkilöstön ennakkoluuloinen asenne sotilaspappia tai uskontoa kohtaan voi rajoittaa tai jopa estää sotilaspappia toimimasta tehokkaasti tällä tehtäväkentällä.
 
Haasteista huolimatta Libanonissa palvelleista suomalaisista sotilaspapeista osa oli ilmeisen aktiivisia vaihtamaan ajatuksia alueen uskonnollisista oloista muun henkilöstön kanssa ja tapaamaan paikallisia kristittyjä pappeja. Lisäksi osa pyrki palvelusaikanaan luomaan suhteita myös suomalaisten toimialueen shiiasheikkeihin, vaikkakin tuloksetta. Sotilaspappien aktiivisuutta ja henkilöstön kiinnostusta asiaa kohtaan selittänee osaltaan se, että Libanonissa rauhanturvaajilla on ollut runsaasti mahdollisuuksia olla tekemisissä paikallisväestön kanssa ja jopa järjestää sotilaspapin ohjaamia virkistysretkiä operaation toimialueella. Afganistanissa sotilaspappien mahdollisuutta tavata paikallisia uskonnollisia johtajia – tai ylipäätään toimialueensa väestöä – 2010-luvun alkupuolella rajoitti pääasiassa turvallisuustilanne. Myöhemmin taas operaation luonteen muuttuminen koulutuspainotteiseksi vähensi sekä henkilöstön kiinnostusta paikallisia uskontoperinteitä kohtaan että sotilaspappien mahdollisuuksia päästä käymään tukikohdan ulkopuolella. Lisäksi Suomen Afganistaniin lähettämät rauhanturvaajat ovat olleet keskimäärin melko kokeneita, jolloin paikalliset uskontoon ja kulttuuriin liittyvät erityispiirteet ovat saattaneet olla heille jo entuudestaan tutumpia ja täten tarve sotilaspappien näkemyksille vähäisempi.
 
Mitä tulee suomalaisten sotilaspappien neuvonanto- ja kohtaamistoiminnan onnistumiseen vuosien 2010 ja 2018 välillä, suurempia läpimurtoja tai epäonnistumisia ei tullut ilmi. Joka tapauksessa ne tutkimukseen osallistuneet, joilla oli kyseisestä toiminnasta omakohtaista kokemusta, suhtautuivat siihen positiivisesti tai erittäin positiivisesti. Osa komentajista ja sotilaspapeista arvioi, että vaikka uskontoasiantuntemuksella ei saavutettaisi mitään mullistavaa, välinpitämättömyys aihepiirin suhteen saattaisi aiheuttaa joukoille pahimmillaan jopa huomattavia ylimääräisiä haasteita. Ottaen huomioon aiemmin esiin nostetut Maimanan tapahtumat, arvio vaikuttaa perustellulta. Uskontoa ja sen merkitystä ei tule kansainvälisissä operaatioissa toki yliarvioida tai liioitella muttei myöskään sivuuttaa tai vähätellä. Sotilaspappien rooliin ja uskontoasiantuntemuksen hyödyntämiseen liittyy kuitenkin vielä monia avoimia kysymyksiä. Lisää tutkimusta tarvittaisiin sekä sotilaspappien että muidenkin rauhanturvaajien uskontoasiantuntemuksen tason kartoittamiseksi. Samantyyppisestä tutkimuksesta olisi hyötyä Puolustusvoimien lisäksi siviilikriisinhallinta- ja järjestötoimijoiden parissa, miksei Ulkoministeriössäkin. Myös uskonto- ja kulttuurinäkökulmat paremmin huomioivan kriisinhallintakoulutuksen kehittämiselle on ilmeisesti tarvetta.

Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan näkökulmasta toiminnan epäsäännöllisyys tarkoittaa luonnollisesti sitä, että operaatioiden vaikuttavuus ja kokonaisvaltaisuus kärsivät. Jos relevanttia tietotaitoa ei hyödynnetä systemaattisesti ja pitkäjänteisesti, mahdollisuuksien hukkaamisen ja virheiden tekemisen riski kasvaa. Lisäksi operaatioiden toimien koordinointi siten, että niillä voitaisiin esimerkiksi tukea paikallisten uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhantyötä hankaloituu tai jopa estyy. Loppukaneettina todettakoon, että toimialueiden uskonnollisten ulottuvuuksien ja toimijoiden järjestelmällisempi huomioiminen tuskin tulisi operaatioita järisyttävästi mullistamaan, mutta osaltaan uskontoasiantuntemuksesta voisi tulla vielä astetta tehokkaampi työkalu monimutkaisten toimintaympäristöjen parempaan hahmottamiseen ja hallintaan.


[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/308289