Matti Pesu on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni –tutkimusohjelmassa. Hänen kiinnostuksensa kohteita ovat Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka ja euroatlanttinen turvallisuus. 

Kiristyvä suurvaltapolitiikka ja Euroopan puolustus
 
Keynote-puhe WISEn Euroopan turvallisuus - mihin olemme menossa? -seminaarissa 19.3.2019
 
Viime vuosina kansainvälisen politiikan tutkijoiden kenties merkittävin puheenaihe on ollut niin kutsutun liberaalin maailmanjärjestyksen tila ja tulevaisuus. Liberaalilla maailmanjärjestyksellä viitataan Yhdysvaltain johtamaan kansainväliseen järjestelmään, joka sai alkunsa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ja joka vahvistui aina viime vuosikymmenen lopulle asti. Järjestykseen on liittynyt vahvasti markkinatalouden ja länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen edistäminen. Sen keskeisiä instituutioita ovat olleen muun muassa Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö WTO ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Käytännössä järjestyksen olemassaolon vahvistanut Yhdysvaltain sotilaallinen ja taloudellinen mahti.
 
Missään muussa maailmankolkassa Yhdysvaltain johtama järjestys ei ole ollut niin vahva kuin Euroopassa. Vanhalla mantereella järjestyksen keskeisiä elementtejä ovat olleet niin Nato kuin Euroopan unioni, jonka kehittymisen nykyinen maailmanjärjestys on pitkälti mahdollistanut. Myös ETYJ ja erityisesti Euroopan neuvosto ovat ilmentäneet liberaalin järjestyksen periaatteita.
 
Eurooppalaisen alueellisen järjestyksen kehittymistä toisen maailmansodan jälkeen voidaan kutsua ennennäkemättömäksi menestystarinaksi, joka on auttanut hautaamaan vanhat viholliskuvat sekä suurelta osin vakauttamaan mantereen, joitain traagisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nyt ilmassa on useita sisäisiä ja ulkoisia toisiinsa kietoutuneita kehityskulkuja, jotka voivat pahimmassa tapauksessa asettaa vuosikymmenten positiiviset trendit vaakalaudalle. On paradoksaalista, että aikana, jolloin eurooppalaista ja eritoten EU:n ääntä ja vaikutusvaltaa kaivattaisiin maailmassa kenties enemmän kuin koskaan ennen, Euroopan unionin kyky ja tahto yhteiseen toimintaan on kovalla koetuksella.
 
Kuten jo totesin, keskityn puheenvuorossani nimenomaan Eurooppaa haastaviin ulkoisiin toimijoihin. Aloitetaan Yhdysvalloista. Trumpin kaudella Yhdysvaltojen politiikassa on ilmentynyt runsaasti Eurooppaa haastavia elementtejä. Se, että Yhdysvaltain ja Euroopan välillä on kitkaa, ei ole mitenkään uutta. Transatlanttisissa suhteissa on viimeisen 70 vuoden aikana ollut aina ryppyjä rakkaudessa ja suhde on käynyt läpi monta kriisiä. Taitaa kuitenkin olla niin, että tämänhetkinen kriisi on niistä vaikein.
 
Suurin osa ongelmista pelkistyy Donald Trumpiin ja hänen ajatusmaailmaansa. Trumpin maailmankuvan kulmakiviä on se, että maan liittolaiset ovat vapaamatkustaneet vuosia Yhdysvaltain siivellä ja että Yhdysvaltoja on suoranaisesti käytetty hyväksi. Ideologian puolesta Trumpin hallinnon politiikaksi on muodostunut suvereenisuutta korostava transaktionalismi, joka kumpuaa siitä lähtökohdasta, että maailma on siirtymässä uuteen suurvaltakamppailuun. Tässä kamppailussa suvereenit valtiot pärjäävät parhaiten.
 
Trumpin vaisto ei ole ollut hakea liittolaisia Euroopasta kamppailussaan Kiina tai muita haastajia vastaan, vaan hän on omaksunut jopa vihamielisen asenteen eurooppalaisia – varsinkin Saksaa – kohtaan erityisesti kauppapolitiikassa. Euroopan unioni ylikansallisena toimijana sopii huonosti Trumpin ajatteluun – onhan hän sanonut, että kukaan ei kohtele Yhdysvaltoja huonommin kuin EU. 
 
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolella Yhdysvaltain liittolaiset ovat saaneet ansaitusti keppiä liian hentoisesta panostuksesta puolustukseensa. Trump onkin painostanut uhkausten sävyttämänä liittolaisia panostamaan puolustukseensa vähintään 2 prosenttia bruttokansantuotteesta – tavoite, jonka vain kourallinen Nato-maista täyttää. Naton perimmäinen idea poliittisena liittolaisena ja Euroopan vakauttajana ei näytä myöskään kirkastuneen presidentille vaan liittokunta näyttää lähinnä hyödyttömältä menoerältä.
 
Pitää muistaa, että Yhdysvallat ei suinkaan ole Euroopalle ainoastaan haastaja. Se on edelleenkin eurooppalaisten keskeinen liittolainen ja sotilaallisen turvallisuuden takaaja. Trumpin hallinto on muun muassa kasvattanut Eurooppaan suunnattuja puolustuksen resursseja mittavasti. Vaikka Naton taustalla lymyää epäluottamus Yhdysvaltojen todellista sitoutumista kohtaan, Nato on vuoden 2014 jälkeen tehnyt hartiavoimin töitä palatakseen aluepuolustuksen pariin ja saanut rutkasti lisää elinvoimaa. Yhdysvaltain turvallisuuspoliittisessa eliitissä Natoa kannatetaan edelleen lähes yksimielisesti.
 
Maailmanpoliittiset trendit ajavat Yhdysvaltain huomiota kuitenkin muualle. Ukrainan tapahtumat ja Venäjän politiikka nostivat Euroopan sotilaallisen turvallisuuden jälleen Yhdysvaltain keskeisten intressien joukkoon, mutta Washingtonin huomio kääntyy väistämättä Aasian suuntaan. Eurooppalaisten on parhaansa mukaan ylläpidettävä transatlanttista suhdetta, mutta niiden on myös yhtä lailla otettava enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan.
 
Toinen merkittävä tekijä Euroopan suurvaltapelissä on Venäjä. Maa on onnistunut paikoin häikäilemättömällä politiikalla vahvistamaan globaalia asemaansa – Moskova korvaa kovalla pokalla sen, mikä rajatuissa resursseissaan menettää. Euroopan suhteen se on omaksunut revisionistisen linjan. Venäjä on avoimesti tyytymätön Euroopan nykyiseen turvallisuusjärjestykseen. Kivenä kengässä on Nato ja erityisesti liittokunnan laajeneminen. Esimerkit Länsi-Balkanilla osoittavat, että Venäjä on valmis pelaamaan kovaa peliä pyrkiessään estämään uusia maita hakeutumasta liittokunnan jäseneksi.
 
Venäjä haastaa Eurooppaa kokonaisvaltaisella lähestymistavalla, jossa sekoittuvat niin sotilaalliset, taloudelliset kuin poliittiset keinot. Myös sodan ja rauhan raja on venäläisessä ajattelussa häilyvämpi kuin lännessä. On tärkeä kuitenkin muistaa, että Venäjä itsessään ei ole riittävän voimakas heikentämään Eurooppaa kovinkaan merkittäväsi. Pikemminkin se kiihdyttää Eurooppaa rapauttavia sisäsyntyisiä dynamiikkoja sekä pyrkii lyömään kiilaa jäsenvaltioiden rakoileviin väleihin. Venäjän haasteeseen vastaaminen ei ole tekemätön temppu. Eurooppalaisten tulee kyetä ylläpitämään sotilaallista pelotetta padotakseen Venäjän opportunismia. Paras poliittinen vastalääke Venäjän vaikutusvallalle on elinvoiva demokratia – viisaus, jonka George F. Kennan toi esille pitkässä telegrammissaan vuonna 1946.
 
Uusimpana pelaajana eurooppalaiselle areenalle on astunut alati vaurastuva ja itsevarmempi Kiina, joka entistä vahvemmin pyrkii muokkaamaan maailmaa sille suotuisaan suuntaan. Xin hallinto toisin sanoen pyrkii vahvistamaan omaa kansainvälistä ja kotimaista asemaansa sekä markkinoimaan autoritäärisen hallintomallinsa perusteita globaalisti.
 
Kiina käyttää vaikutusvaltaa Venäjää huomattavasti fiksummin ja vähemmän huomiota herättävästi. Merkittävät investoinnit, kulissien takainen painostus ja kansalaisyhteiskuntaan sekä tutkimuskenttään vaikuttaminen ovat keskeinen osa Kiinan toimintatapaa, jotka jotkut tutkijat ovat kutsuneet teräväksi vallaksi.
 
Koska Kiina käyttää hyödykseen sen ja yksittäisten maiden välillä vallitsevaa valtaepäsymmetriaa, Euroopan olisi pikimmiten yhdistettävä voimansa ja alkaa muodostaa vahvempaa yhteistä Kiina-politiikkaa. EU:n ja Euroopan Kiina-strategiaan tulisi kuulua muun muassa vaihtoehtoisten investointien tarjoaminen, investointien seulonta ja kyber- sekä tiedustelukykyjen vahvistaminen.
 
Näyttää siltä, että suhtautuminen Kiinaan on Euroopassa hiljalleen muuttumassa, mikä on tullut ilmi erityisesti kahden viimeisen vuoden aikana. Viimeisin esimerkki tästä on komission hiljattain julkaisema Kiina-arvio, jossa maasta käytetään myös nimeä strateginen kilpailija.
 
Eurooppalaisen puolustuksen nykytila
 
Minkälaisia vaatimuksia muuttuva suurvaltapolitiikka sitten asettaa eurooppalaiselle puolustukselle. Peruslähtökohta on se, että Eurooppa ja Euroopan maat tarvitsevat edelleen sotilaallista voimaa.
 
Tällä hetkellä taustalla vaikutta ainakin kolme syytä.
 
Ensinnäkin Euroopan on kyettävä rakentamaa riittävä pelote Venäjän sotilaallista voimaa vastaan. Toiseksi, Euroopan on kyettävä toimimaan riippumattomammin Yhdysvalloista. Tämä on molempien toimijoiden intresseissä. Perusteluna ei ole pelkästään Trumpin hallinto vaan pidempiaikaiset strategiset trendit. Kolmanneksi, Euroopan etelänaapurusto pysynee epävakaana, mikä asettaa vaatimuksia eurooppalaiselle kriisinhallintatoiminnalle. Suurimmat ongelmat alueelle aiheutuvat huonosta hallinnosta ja tulevaisuudessa yhä enemmän ilmastonmuutoksesta. Kiristyvä suurvaltakamppailu lisäksi tuo alueen kriiseihin vahvemman proxy-elementin.
 
Ukrainan kriisin jälkeen eurooppalaiset heräsivät aluepuolustuksen tarpeeseen ja samalla Yhdysvallat kiinnostui uudelleen Euroopan puolustuksesta. Viimeisen vuoden aikana Euroopassa on ollut monenmoista toimeliaisuutta.
 
Nato on palannut takaisin perustehtävänsä pariin. Liittokunnan viime vuosien agenda on ollut palauttaa kollektiivisen puolustuksen uskottavuus ja sopeuttaa yhteinen puolustus nykyrealiteetteihin, jossa liittokunnan jäsenistö on kylmän sodan aikaa laajempi ja jossa puolustusvelvollisuudet ulottuvat aiempaa idemmäs. Keskeinen osa sopeutumista on Naton valmiuden ja kykyjen kasvattaminen sekä sotilaallisen liikkuvuuden turvaaminen. Viimesyksyinen Norjassa järjestetty Trident Juncture –harjoitus osoitti, että kyky on hiljalleen palautumassa.
 
Yhdysvallat on omaksunut pitkältä historiasta kumpuvan taakanjakokysymyksen Eurooppa-politiikkansa yhdeksi kulmakivistä. Nato-maiden puolustusmenot ovat kääntyneet hiljalleen nousuun, mikä on vain osittain Trumpin vaatimusten ansiota. Nousu on ollut kuitenkin varsin vaatimatonta. Eurooppalaisten Nato-liittolaisten osalta puolustusbudjetit ovat yhteensä viidessä vuodessa nousseet noin 13 miljardia euroa, mikä on noin viiden prosentin nousu verrattuna vuoden 2014 tasoon.
 
Myös EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on ottanut huomionarvoisia askeleita. Fokuksessa on ollut erityisesti suorituskykyjen luominen. Komissio on aktivoinutut etenkin puolustusmarkkinoihin ja –rahoitukseen keskityttävissä asioissa perustamalla eurooppalaisen puolustusrahaston. EU jäsenmaat taas käynnistivät Lissabonin sopimuksen mahdollistavan pysyvän rakenteellisen yhteistyön loppuvuodesta 2017. PRY:n piirissä on tällä hetkellä reilu 30 hanketta.
 
Monenkeskisten järjestöjen lisäksi Euroopassa on lukuisia pienten valtioryhmien muodostamia puolustuskysymyksiin keskittyviä minilateraaleja aloitteita, jotka pyrkivät palvelemaan pienten valtiojoukkojen intressejä ja tarpeita. Eniten huomiota ovat saaneet Brittien JEF, Saksan kehysvaltioaloite sekä viimeksi Ranskan Euroopan interventioaloite
 
JEFissä on kyse saman mielisten valtioiden ryhmittymästä, joka ylläpitää korkeaa yhteistoimintakykyä. Kyseessä ei ole valmiusvuoro, vaan kokonaisuus, jossa valtiot voivat tarpeen tullen kontribuoida joukkojaan yhteiseen operaatioon. Kyseessä voi olla niin humanitaarinen operaatio kuin sotilaallinen avunanto.
 
Saksan kehysvaltioaloite tähtää yhtäältä integroitujen joukkokokonaisuuksien ja toisaalta suorituskykyjen luomiseen. Aloite on mainitusta kolmesta aloitteesta vähiten kristallisoitunut, ja sen suhde muun muassa pysyvään rakenteellisen yhteistyöhön on auki.
 
Ranskan EI2-aloitteesa saamme todennäköisesti kuulla lisää tänä vuonna. Macronin Sorbonnessa syksyllä 2017 esittelemä visio on nyt pelkistynyt aloitteeksi, jossa pieni joukko maita käy dialogia alueellisista kysymyksistä ja turvallisuushaasteista. Tavoitteena on luoda yhteistä eurooppalaista sotilaallista toimintaa mahdollistava strateginen kulttuuri.
 
Näiden ”minilateraalien” aloitteiden lisäksi Euroopassa on koko joukko muita pienempiä ja kahdenvälisiä puolustusyhteistyömuotoja. Pohjoisessa meillä on Nordefco ja erityisesti Suomi-Ruotsi-yhteistyö. Muualla Euroopassa huomionarvoisia ja pitkälle vietyjä aloitteita ovat muun muassa Saksan ja Hollannin yhteinen panssaripataljoona ja Belgian sekä Hollannin laivastoyhteistyö.
 
Ottaen huomioon edellä mainittu aktiivisuus eurooppalaisen puolustuksen kentällä eurooppalaisia ei voida kutsua toimettomaksi.
 
Totuus on kuitenkin se, että suuressa kuvassa askeleet ovat pieniä, ja Eurooppa tai oikeammin Euroopan unioni on vielä vuosikymmenien päässä kyvystä todelliseen autonomiseen toimintaan. Kahden johtavan eurooppalaisen ajatushautomon (DGAP & IISS) raportissa esimerkiksi todetaan, että EU:n nykyiset sotilaalliset kyvyt riittäisivät pelastus- ja evakuointioperaation sekä humanitaarisen avunannon operaatioiden suorittamiseen ilman merkittäviä puutteita. Vaativampien toimien kuten rauhaanpakottamis-, konfliktinesto- tai capacity-building-operaatioiden toteuttamisessa EU:lla on jo merkittäviä suorituskykypuutteita, joita Iso-Britannian todennäköinen lähtö EU:sta entisestään pahentaa.
 
Aluepuolustuksen saralla tilanne ei myöskään ole häävi. Rand Corporation taannoisessa tutkimuksessa arvioitiin Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan kykyä koota ja lähettää raskaat prikaatit Baltiaan sotilaallisen kriisin sattuessa. Johtopäätös oli se, että maat kyllä voivat vaivoin saada prikaatitason joukon kasaan, mutta se ottaa aikaa ja joukkojen ylläpito todennäköisesti tulisi myös hyvin vaikeaksi.
 
EU:n pysyvä rakenteellinen yhteistyö kyllä paikkaa joitain puutteita, mutta on ainakin tässä vaiheessa liian kunnianhimoton luodakseen todella uusia kriittisiä yhteisen eurooppalaisen puolustustoiminnan mahdollistajia.
 
Tästä johtuen Yhdysvaltain äkillinen vetäytyminen maanosan puolustuksesta olisi tällä hetkellä eurooppalaisen turvallisuuden kannalta katastrofi – erityisesti geopoliittisesti haastavassa asemassa olevien Koillis- ja Itä-Euroopan maiden kannalta.
 
Mistä eurooppalaisten suorituskykypuutteet sitten johtuvat?
 
Ensimmäinen vastaus liittyy resursseihin. Puolustukseen kanavoitavat määrärahat ovat vähissä, ja niitä leikattiin toista vuosikymmentä. Merkittävä puolustusbudjettien nosto parantaisi tilannetta, mutta ei liene poliittisesti realistista, koska menotarpeita on muuallakin. On syytä ottaa huomioon myös se, että rationaalisesti käytettynä Eurooppa olisi nykyresursseillakin täysin kykeneväinen ottamaan vastuun puolustuksestaan. 
 
Resurssien järkevään käytön sekä yhteiseurooppalaisen toiminnan kannalta resursseja suurempi ongelma on jaetun vision puute. Voidaan myös puhua jaetun strategisen kulttuurin puutteesta. Kyse on sama vajavaisuus, jota Ranskan interventioaloite pyrkii paikkamaan.
 
Tällä hetkellä Eurooppa on strategisten kulttuurien tilkkutäkki. Toisin sanoen eurooppalaisilla valtioilla on hyvin erilaiset uhkakuvat, toiminta- sekä päätöksentekotavat, mikä vaikeuttaa kollektiivista toimintaa ja laajapohjaisen yhteistyön muodostamista eritoten rauhan aikana.
 
Kyseinen ongelma usein tiivistetään Saksan ja Ranskan eroavuuksiin. Siinä missä Ranska peräänkuuluttaa kunnianhimoista, interventionistista ja strategisesti autonomista Eurooppaa, Saksa pidättäytyy varovaisessa mallissa, jossa eurooppalaista puolustuskykyä rakennetaan pala palalta yhteistoimintakykyä ja integraatiota lisäten. Lisäksi Saksa korostaa Ranskaa vahvemmin multilateralismia ja transatlanttisia suhteita. Ranska on taasen valmiimpi itsenäisempään eurooppalaiseen toimintaan vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolella. Ranskalla ja Saksalla on eniten yhteisiä intressejä puolustusteollisuuden saralla, joskin yhteistyö tälläkään dimensiolla ei ole ollut aivan yksinkertaista.
 
On erittäin epätodennäköistä, että aikakautena, jolloin kansallistunne on pikemminkin noususuunnassa, Eurooppa pystysi rakentamaan selkeän yhteisen vision maanosan turvallisuudesta ja puolustuksesta. Tämä ei poista pienten kehitysaskelien tarvetta tai mahdollisuutta, mutta jaetun kulttuurin syntymisen suhteen tulee olla realisti. Täten esimerkiksi puheet eurooppalaisesta armeijasta tulee ottaa kunnianhimoisena visiointina ja ennen kaikkea suurellisena retoriikkana, ei konkreettisena ehdotuksena, joka realisoituisi lähitulevaisuudessa.
 
Tällä hetkellä näyttää siltä, että paras ja tehokkain keino edistää eurooppalaista puolustusta olisi kansallisten panostuksien lisäksi pienemmät valtioryhmät ja käytännönläheinen, bottom-up-yhteistyö, jossa saman mieliset, saman tyyppiset uhkakuvat jakavat toimijat kehittäisivät yhteistyötä. Ylemmän tason koordinointia tarvitaan; tässä olennaiseksi nousevat EU-Nato-yhteistyö ja kenties Saksan ja Ranskan visioima Euroopan turvallisuusneuvosto.
 
Euroopan puolustus ja Suomi
 
Suomen lähtökohta Euroopan puolustukseen ja sen uusiin aloitteisiin on ollut ennakkoluuloton. Verrattuna esimerkiksi Ruotsiin Suomi on ollut ripeämpi ja halukkaampi lähtemään mukaan eurooppalaisiin yhteistyökuvioihin. Tätä asennetta tarvitaan jatkossakin.
 
Ennakkoluulottomasta asenteesta huomioimatta Suomessa on käyty aivan liian vähän keskustelua siitä, minkä on Suomen ideaalivisio Euroopan puolustuksen kehittymisestä. Hankkeisiin on lähdetty mukaan ilman strategista keskustelua. Toisin sanoen Suomessa kuulisi mielellään näkemyksiä siitä, mihin eurooppalaisen puolustusyhteistyön pitäisi kehittyä, ja mihin Suomi on valmis lähtemään mukaan tulevaisuudessa.
 
Tähän mennessä Suomi on poliittisessa mielessä ajanut itsensä Ranskan rinnalle. Maat ovat julkaisseet pari kannanottoa EU:n yhteisen puolustuspolitiikan tärkeydestä ja molemmat näkevät Lissabonin sopimuksella olevan tärkeän roolin. Lisäksi presidentti Niinistö viittasi viime syksynä Washingtonin puheessaan strategisen autonomian ajatukseen, joka on ranskalaislähtöinen ja erityisesti Yhdysvalloissa poliittisesti latautunut.
 
Käytännön tasolla Suomen ja Ranskan toimintatavat ja uhkakuvat eroavat merkittävästi, ja itse asiassa Suomi on tällä tasolla lähempänä Saksan pragmaattista suorituskykylinjaa. Suhteessa Euroopan puolustuksen tulevaisuuteen Suomi siis seilaa jossain Ranskan ja Saksan välimaastossa. Toivottavasti turvallisuuspoliittinen johto kehittää ja artikuloi Suomen näkemystä syvemmin lähiaikoina. Tässä voisi olla mielenkiintoinen rasti vaikka tulevalle hallitukselle ja kesällä koittavalle EU:n puheenjohtajuuskaudelle.
​

Johanna Korhonen on Lähi-idän tutkimusta, maailmanpolitiikkaa ja kansainvälistä oikeutta opiskellut filosofian maisteri. Hän työskenteli ajankohtaisten laajan turvallisuuden kysymysten parissa WISEn toimistolla. 

Positiivisia tuulia ilmastoturvallisuudessa
 
Ilmastoturvallisuuden saama huomio kasvaa. Mitä ilmastoturvallisuudessa tapahtuikaan vuonna 2018 ja minkälainen tunnelma on alkaneen vuoden suhteen? Olisiko Suomella ja suomalaisilla toimijoilla mahdollisuuksia toimia entistä määrätietoisemmin?
 
Ilmastoturvallisuuden tilinpäätöstä 2018
 
Vuoden 2018 aikana ilmasto ja turvallisuus saivat ennätyksellisesti huomiota. Ilmastonmuutoksen yhteydet äärimmäisiin sääilmiöihin, ruoan ja veden riittävyyteen sekä konflikteihin nousivat yhä enemmän esille. Keskeisimmäksi ilmastoraportiksi nousseen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n erikoisraportin lisäksi esimerkiksi Global Risk Report 2019 määritteli äärisääolosuhteet ja ilmastonmuutoksen vakavimmiksi globaaleiksi riskeiksi heti ydinuhkan jälkeen. Tutkijat ovat esittäneet systemaattista tutkimustietoa ilmastonmuutoksen yhteyksistä paikallistason konflikteihin ja muuttoliikkeisiin esimerkiksi arabikevään, Syyrian sodan ja Saharan eteläpuolisen Afrikan kontekstissa sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. 
 
Kansainvälisellä kentällä ilmastoon liittyvien uhkien ennaltaehkäisy ja vaikutusten lievennys ovat nousseet entistä vahvemmin poliittiselle agendalle. Tuoreessa SIPRIn ja Clingendaelin raportissa ’Climate Security – Making it #Doable’ esitetään, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia turvallisuuteen käsiteltäisiin aiempaa enemmän YK:ssa, erityisesti sen turvallisuusneuvostossa, mutta myös alueellisissa kansainvälisissä järjestöissä. Kasvanut ymmärrys ilmastonmuutokseen liittyvien turvallisuusuhkien laajuudesta ja moninaisuudesta on lisännyt halua yhteistyöhön yli valtio-, hallinto-, ja tiederajojen sekä pyrkimystä tuoda poikkitieteellistä tutkimustietoa yhä tehokkaammin poliittisen päätöksenteon tueksi.
Yhä useampaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan on nyt sisällytetty tarve ilmastoriskiarviolle ja toimiville riskienhallintatoimille, vaikkakin vielä muutamia vuosia sitten turvallisuusneuvostoa ei nähty sopivana paikkana ilmastoturvallisuuskysymyksille. Pääasiassa ryhmä turvallisuusneuvoston ei-pysyviä jäsenmaita on nostanut ilmastoturvallisuuden kehittämisen tarpeen neuvoston poliittiselle agendalle perustamalla Ilmaston ja turvallisuuden ystävyysryhmän ja järjestämällä lukuisia aihetta käsitteleviä seminaareja.
 
Konkreettisena kehitysaskeleena YK:n poliittisten asioiden yksikön alaisuuteen perustettiin Ilmastoturvallisuusmekanismiksi nimetty koordinaatiotoiminto. Mekanismin tehtävänä on yhdistää YK:n eri elimistä saatua informaatiota itsenäiseen tutkimustietoon ja tuottaa kokonaisvaltaiseen tarkasteluun pyrkiviä riskiarvioita politiikkapäätösten tueksi. Monien alojen osaajista koottu itsenäinen asiantuntijatyöryhmä tukee mekanismin toimintaa tuottamalla esimerkiksi riskiarvioita sekä riskienhallinnan strategioita.
 
Myös useissa alueellisissa järjestöissä halu kehittää ilmastonmuutokseen liittyvien uhkien ehkäisyä ja uhkiin vastaamista on lisääntynyt. Afrikan unioni, Arabiliitto, EU ja Karibian yhteisö (CARICOM) ovat järjestäneet ilmastoa ja turvallisuuskysymyksiä käsitteleviä seminaareja ilmastonmuutoksen ja rauhan tai vesikysymysten ja turvallisuuden yhteyksistä. Usein nämä ovat johtaneet strateginen esityksen tai toimintasuunnitelman laatimiseen.
Meillä Suomessa ilmastoturvallisuus on noussut esille etenkin viranomaisraporteissa ja esimerkiksi kansallisen maanpuolustuskurssimme ohjelmaan on asia sisällytetty ensimmäistä kertaa. Lukuisissa viranomaisraporteissa on käsitelty ilmastonmuutosta, siihen liittyviä riskejä ja niihin varautumista. Valtioneuvoston Sää- ja ilmastoriskit Suomessa  -raportissa tarkasteltiin yhteiskuntaamme vaikuttavia sää- ja ilmastoriskejä pyrkien esittämään keinoja riskeihin varautumiseen ja sopeutumiseen eri hallinnon tasoilla. Kansallisessa riskiarviossa 2018 arvioitiin ilmastonmuutoksen aiheuttamia suoria ja epäsuoria vaikutuksia ympäristöömme, talouteemme ja yhteiskuntaamme. Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: tasot, prosessit ja arviointi -raportissa ilmastoturvallisuus nostettiin yhdeksi entistä keskeisemmin huomioitavaksi osa-alueeksi suomalaisessa kokonaisturvallisuusviitekehyksessä.
 
Ilmastoturvallisuuden kehitys vuonna 2019
 
Ilmastoturvallisuuden kehityksessä vuosi 2019 on merkityksellistä aikaa. Viimeaikaiset pienet edistysaskeleet YK:ssa, alueellisissa kansainvälisissä järjestöissä ja eri maissa tarvitsevat tukea. YK:n ilmastokoordinaatiomekanismin onnistumiset tai epäonnistumiset saattavat olla merkityksellisiä siinä, miten ilmastoturvallisuuskysymysten käsittely monissa eri järjestöissä ja toiminnoissa kehittyy. Pidemmän aikavälin näkökulmasta ilmastopolitiikan tulevia suuntaviivoja määrittelevät korkeantason kansainväliset konferenssit kuten Climate Summit 2019 sekä Korkean tason poliittinen foorum 2019 tarjoavat hyviä mahdollisuuksia ilmastoturvallisuuden edistämiseen ja sisällyttämiseen kehitystavoitteisiin.
 
Positiivisena voidaan pitää tämän vuoden alkupuolella järjestettyä kahta kansainvälistä tapahtumaa, joissa ilmasto ja turvallisuus olivat merkittävästi esillä. Helmikuussa Münchenin turvallisuuskonferenssissa ilmastonmuutos nostettiin ensimmäistä kertaa konferenssin historiassa tapahtuman pääistuntojen ohjelmaan. Haagissa niin ikään helmikuussa järjestetyssä kansainvälisessä ilmastoturvallisuuskonferenssissa The Planetary Security Conference 2019 tarkasteltiin askelia, joita ilmastoturvallisuudessa on otettu sekä pohdittiin, miten välitöntä apua tarvitsevia alueita - Irakia, Chad-järven aluetta, Malia ja Karibian saaria - voitaisiin paremmin tukea. Haagin konferenssissa perustettiin myös ensimmäinen kansainvälinen sotilaallinen komitea IMCCS koordinoimaan sitä, miten puolustusvoimat voisivat paremmin tukea ilmastoturvallisuuden lisäämistä omilla toimillaan.
 
Suomi ja ilmastoturvallisuus
 
Suomelle ja suomalaisille toimijoille poliittinen huippuvuosi 2019 tarjoaa erityisiä mahdollisuuksia ilmastoturvallisuuden suuntaviivojen hahmottelemiseen.
Ilmastonmuutos on asia, joka tuoreen ministeriöiden kansliapäälliköiden yhteisen julkaisun mukaan vaatii tulevalla vaalikaudella pikaisia toimia niin Suomessa kuin globaalilla tasolla. Välttämättömän ja yhä akuutimman sopeutumistarpeen lisäksi ilmastonmuutos luo Suomelle ja suomalaisille toimijoille myös mahdollisuuksia uusien ratkaisujen, toimintatapojen ja investointien muodossa. Esitänkin laajan turvallisuuden alan toimijoille kysymyksen: Miten yhdistämme ilmastoturvallisuuden kehityksen entistä paremmin suomalaiseen osaamiseen esimerkiksi ilmastotieteen ja teknologian, rauhanvälityksen ja rauhantyön, kehitysyhteistyön ja arktisen osaamisen aloilla?
 
Nyt on meillä erityinen mahdollisuus nostaa ilmastoturvallisuuden kehitys keskusteluun sekä kansallisesti että EU-tasolla.